Viikonloppuna ehdin ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen lukemaan mitenkään mihinkään kouluaiheisiin liittymätöntä puhdasta hömppää. Lähiprismassa oli suorastaan vastustamaton kesänovellitarjous ja sieltä mukaani tarttui Jane Greenin Vieraissa vuoteissa- niminen rakkausromaani. Kaikesta viihteellisyydestään huolimatta (tai ehkäpä juuri siksi) teos tuotti positiivisen yllätyksen, sillä en muista milloinka viimeksi olisin lukenut paksun teoksen niin innokkaasti paneutuen yhdellä istumalla.
Aiheeseen oli myös saatu nivottua myös astetta syvällisempää pohdintaa uskottomuudesta ja siitä, miten noustaan huonon itsetunnon suosta kohti sitä ihmistä, joka ihan oikeasti haluat olla. Kirjan tarjoamat päätelmät olivat kuitenkin aika yksioikoisia: miehen uskottomuuden syyksi tarjottiin vain lapsuudesta isältä opittua roolimallia ja en oikeasti usko kenenkään naisen olevan niin sinisilmäinen ja typerä, että suostuisi jokaiseen miehensä vaatimukseen ollen valmis tyystin luopumaan omista arvoista ja mielipiteistään ja sietämään miehensä käytöstä epäilemättä minkään olevan vialla. Loppuratkaisusta tuli kuitenkin hyvä mieli ja semmoinen olo, että haluaisi itsekin remontoida vanhaa taloa maaseudulla, istuttaa pihaan kesäkukkia ja ulkoiluttaa koiraa metsässä.
Rentouttavan ja helteisen viikonlopun jälkeen oli aika palata taas rakkaan työpöydän ääreen kääntämään Ciceroa. Kunnianhimoisen suunnitelmani mukaan minun pitäisi selvittää lopputenttiurakka kääntäen yhden sivun verran päivässä aina elokuun alun kesätenttiin saakka. Toistaiseksi urakka on sujunut ihan hyvin, vaikka täytyykin myöntää, ettei Cicero kyllä varsinaisesti mitään lempiauktoreitani ole. Käännettäväni noin 40-sivun mittainen Pro M. Caerlio Oratio eli oikeudessa esitetty puolustuspuheenvuoro.
Pitkistä ja monimutkaisista lauserakenteista huolimatta teksti on kuitenkin yllättävän elävää ja voin kyllä kääntäessäni hyvin kuvitella esitystilanteen mielessäni ja sen, mitä lauseita ja ilmaisuja Cicero on milloinkin painottanut oikeudessa rähistessään. Cicero on vain tässä manipuloinnissaan niin taitava ja päällekäyvä, että ainakin omat sympatiani kääntyvät usein vastapuolelle, jonka alta vedetään mattoa reippaasti. Sen lisäksi Ciceron omahyväinen tapa tuoda oma erinomaisuutensa esille vaivihkaa joka välissä käy ärsyttämään pitemmän päälle. Tarkemmin pohdiskeltuani herran asenteessa ja puhetyylissä onkin jotain perin amerikkalaista.
Tekstin pituus taas tuo mieleeni mielenkiintoisia pohdintoja: Miten puhujan ääni kesti pitkät puheet ja kävikö koskaan niin että korkealentoinen poliittinen kokkapuhe katkesikin keskenkaiken epätoivoiseen köhinään? Miten yleisö jaksoi seurata ja pohtia omaa kantaansa aiheeseen puheen kestäessä ja kestäessä vai oliko väki tuolloin niin paatunut turruttaviin puheisiin? Miten paljon reetorien koulutuksessa ylipäätänsä keskityttiin esiintymistaitojen kehittämiseen ja ääntäsäästävään puhetekniikkaan vai oliko jo tuolloin käytössä jotain äänenavauskikkoja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti