maanantai 10. marraskuuta 2008

Tunteitten mylleryksessä vol 2

Pitäneepi vielä jatkaa aikaisempaa tämänpäiväistä pohdintaani. Edellisestä raapustuksestani sai ehkä sellaisen kuvan, että opiskelusiat olisivat suurin elämäni ongelma tällä hetkellä. Ne ovat kuitenkin vain pieni , mutta tietysti pajon epävarmuutta lisäävä osa sitä ongelmien ja puutosten kenttää, jonka keskellä tällä hetkellä tunnen eläväni. Taloudellisen epävarmuuden ja opiskelumotivaation lisäksi ikuisuusongelmani tuntuu olevan parisuhde tai pikemminkin sen puute, josta olen kai monesti tännekin kirjoittanut.

Olen miettinyt pitkään, miksi koen sinkkuuteni sellaisena ongelmana ja epävarmuuteni ja onnettomuutena aiheuttajana kuin koen, mitä oikein pyrin siihen pilvilinnojen tavoin mielessäni kyhäilemään mahdolliseen tulevaisuuden parisuhteeseen projisoimaan, miksi asia on minulle niin tärkeä. Tajusin myös sen, että ehkä sitä lapsesta saakka haaveilemaani perhettä ja yhteistä kotia ei tule koskaan tulemaankaan elämääni, ainakaan nykyisellä elämänasenteellani.

En vain jotenkin ymmärrä niitä ihmisiä joille vuosikausien yksinasumisessa ei tunnu olevan mitään ongelmaa ja jotkutr jopa sanovat nauttivansa siiitä. Minua yksinäisyys ja se tunne etten kuulu mihinkään tai kellekään syö hiljaa sisältä ja voin avoimesti myöntää sen. Parittomuuteeni tuntuu jotenkin vaan kiteytyvän niin vahvasti se, etten ole tarpeeksi hyvä, etten kelpaa kenellekään sellaisena kuin olen, mitään peittelemättä ja se, etten ole tarpeeksi nainen ja toteuta missiotani naisena. Olen mietttinyt ja analysoinut pitkään kuluneiden vuosien varrella kaikkia mahdollisia vikojani, jotka voisivat olla nykyisen tilanteeni syynä. Toisaalta myös pelkään sitä, etten osaakaan enää vuosien yksinelon jälkeen osaakaan sopeutua parisuhteen vaatimiin kompromisseihin, yhteisiin rutiineihin.

Toisaalta monet ovat sanoneet minulle, etten vain yksinkertaisesti ole serurustelevaa tyyppiä. Itse kyllä hiukan vierastan tuollaista karkeaa jaottelua ja haluaisin uskoa siihen, että suurin osa ihmisistä on onnnellisimmillan parisuhteessa, itseni mukaan lukien. Toisaalta tiedän, että siinä on myös pieni totuuden siemen. Ehkä en vain ole sen tyyppinen ihminen, jolle potentiaalisen kumppanin löytyminen olisi helppoa, kaikkine komplekseineni ja tietynlaisen sisäänkasvaneen itsenäisyyden ja omapäisyyteni takia. Minulle on kommentoitu myös siitä, että annan itsestäni liian itsevarman ja kovan kuvan sen sijaan, että toisin oman herkkyyteni esiin ja se saattaa olla ongelman syynä.

Itse luokittelisin itseni sen sijaan ehkä wanna be- seurustelevaksi tyypiksi, jos luokitteluun pitää nyt sitten lähteä. Sellaiseksi, joka rakentelee alituisesti ei-niin-realistisia haavekuvia unelmien kumppanistaan ja on jatkuvalla törmäyskursilla todellisuuden tilanteiden ja vaatimusten kanssa, sellaiseksi joka suhtautuu kaikkiin pieniinkin suhteentynkiin liiallisella vakavuudella, ja sillä ehkä sitten pelottaa pois ei-niin -helposti -kesytettävät sitoutumiskammoiset miehet. Sellainen , joka vain tyytyy haaveilemaan uskaltamatta toimia ihaillen ehkä hiukan kateudensävyisin tuntein lähellään olevia toimivia suhteita. Sellainen, joka inhoaa epävarmuutta ja pelkää todellisen ihmisen mukanaan tuomia lukuisia muuttuvia tekijöitä myöntämättä sitä edes itselleen. Sellaiseksi, joka rakentaa itselleen unelmien kotia ja samalla haavekuvaa omasta perheestä vetäytyen yhä enemmän kuoreensa ja kodin rauhaan hävittäen samalla ne viimeisetkin mahdollisuudet löytää se kumppani jostain.

Sen olen kuitenkin tajunnut, että jos niin loistavasti sattuisi käymään, että löytäisi jostain ihmisen, jonka kanssa tuntuisi hyvältä olla, kannattaa siitä pitää kiinni kynsin ja hampain eikä luovuttaa liian helposti, alistua taas häviävirn pienten todennäköisyyksien masentavaan maailmaan. Välillä minulta vain tuntuu usko loppuvan siihen, että jokaiselle olisi olemassa Joku tuolla Jossain. Ja entä, jos se elämäsi suurin kohtaaminen on lyhyt kuin pieni raapaisu pintaa. Onko silloin odottanut vain turhaan vuosikaudet?


Ei kommentteja: