perjantai 20. helmikuuta 2009

Talviloman tunnelmaa



Tänään illalla se koittaa. Nimittäin lähtö kauan odotetulle talvilomalle. Yliopiston puolesta varsinainen opetukseton viikko olisi teidossa vastaa maaliskuun ekalla viikolla, mutta se on niin täynnä tenttejä ja näytelmäharjoituksia, että päätin lähteä jo nyt ,vaikkakin hiukan lyhyemmäksi aikaa. Sitäpaitsi mitä pikemmin pääsen katsomaan äitiäni Kuopioon, sen parempi. Kuitenkin tämä talviloma tulee olemaan sään talvisuudesta huolimatta erilainen, sillä varmasti tuntuu tyhjältä ja oudolta mennä kotiseudulle ilman äidin hellää huolenpitoa ja turvaa. Tavallaan ehkä myös vähän pelkään maanantaista vierailua hematologian osastolla, vaikka ulkoisesti olen aika tyyneltaä asian suhteen kai vaikuttanutkin. Viikon myrskyistenkin tapahtumien jälkeen tuntuu kyllä hyvältä päästä hetkeksi rauhoittumaan ja näkemään samalla näkemään sukulaisia ja ystäviä ajan kanssa välittämättä rästiin jääneiden koulutöiden taakasta.


Talviloman tunelmiin pääsin jo eilen, kun lähdin tavallista aikaisemmin yliopistolta unohdettuani kannettavani johdon kotiin ja akun loputtua muutaman tunnin jälkeen. Oli ihanaa ehtiä kerrankin kävellä kevättalven aurinkoisessa talvisäässä sen sijaan, että olisi vain haikaillut kävelyretken perään kirjaston ikkunoista tiiraillen.


Pitkään jatkuneen pakkasjakson jälkeen joki oli jo jäässä ja muutamat uskalikot olivat siellä hiidelleet ja kulkeneet koirien kanssa. Itse hetkisen ensin emmin, mutta päätin sitten minäkin lähteä kokeilemaan jään kestävyyttä. Olenkin kaivannut lapsuudestani tuttuja pitkiä jääretkiä täällä Turussa. Jäällä kävelemisessä ylhäisessä yksinäisyydessä tuulen tuivertaessa ympärillä on aivan om tunnelmansa. Nytkään en nähnyt retkelläni muita kulkijoita ja sellainen yksinäisyys ja hiljaisuus tuntui ihanalta luksukselta hektisen kaupungin keskelllä. Rantaniittyjen välissä kulekevassa uomassa vaeltaessani tuntuikin siltä, kun olisi siirtynyt ajassa taaksepäin jonnekin menneisyyden maaseudulle punaisine maataloineen. Joki näytti myös myös yllättävän erilaiselta jään tasolta käsin: En ollut ikinä tajunnut, miten syvän kanjonin Aurajoki on paikkapaikoin ympärilleen kovertanut. Tajusin myös, että en ollut varmaan koskaan aikaisemmin kulkenut joen jäällä, pitkiä jokia kun ei pahemmin kotiseudultani löydy.


tiistai 17. helmikuuta 2009

Miehet, naiset, rakkaus

Eilisen ja viime viikonlopun tapahtumat ovat pistäneet minut miettimään, miten epätasa-arvoista kaikki tässä maailmassa on, rakkauskin. Toisille on tarjolla rakkautta ja ihalijoita vaikka millä mitalla, pois karisteltavaksi asti, kun taas toiset joutuvat viettämään elämäänsä tyhjyyden täyteisessä yksinäisyydessä. Toisaalta voi myös ihailijoitten piirittämä kaunotar tuntea olonsa yksinäiseksi, eikä haluttavuus sinäänsä tuo mukanaan elämää suurempaa onnea. Olen oppinut huomaamaan sen, miten harvinaista onkaan, että löytää ihmisen josta aidosti pitää ja jonka aidosti haluaa elämäänsä ja miten epätodennäköistä se, että tunteitten kohdekin vielä kokee samoin.

Välillä tuntuu, että ikäisteni parikymppisten maailmassa tunnutaan arvostavan tässäkin toissijaisia asioita, ikäänkuin jätetään huomiotta se mikä todella on tärkeää. Monesti tässä "rakkauden tavoittelussa" tuntuukin olevan enemmän kyse statuksen tavoittelusta, oman arvonsa nostamisesta toisten silmissä tarpeeksi haluttavan kumppanin avulla. Olen miettinyt jo pitkään, mikä saa usein pienessä ryhmässä miehet tavoittelemaan yhtä ja samaa kohdetta, ja yhtenä ratkaisuna asialn syyksi voisi nähdä miehille niin tyypillisen kilpailunhalun. Niin miehet kuin naisetkin tuntuvat haluavan elämäänsä jonkun aivan jumalattoman megabeiben tajuamatta, että todennäköisemmin se onni löytyisi aivan tavallisen aidon ihmisen kanssa vailla turhaa statuksen nostatusta. Tai ehkäpä jokainen löytää lopulta tässä elämässä, jonkun, joka saa tuntemaan itsensä kauniiksi ja haluttavaksi, jolle voi olla tämän elämän megabeibe. Välillä vaan tuntuu siltä, että esimerkiksi keskinäinen yhteenkuuluvuuden tunne ja luonteitten yhteensopivuus jäävät toissijaiseksi näissä nuorten aikuisten välillä niin kovin raadollisilta tuntuvissa pariutumiskuvioissa.

Olen itse miettinyt pitkään, miten paljon tausta ja lapsuudessa opitut mallit näissä asioissa vaikuttavatkaan. Itselläni nelilapsisen perheen nuorimpana lapsena on hyvin ristiriitainen suhde miessukupuoleen ja olen mietinyt, liittyätkö ongelmani sopivan kumppani löytymisessä siihen. 2 veljeäni ovat hyvin paljon minua vanhempia, joten lapsuudessani minulla oli ikään kuin 3 isähahmoa, jotka ehkä hieman ovat hemmotelleet minua pilalle. Tarkoitan siis hemmottelulla lähinnä sitä, että huolenpidollaan ja ottamalla mukaan yhteiseille saunareissuille ja kalaretkille, he tuntuvat nostaneen riman aika korkealle sen suhteen, mitä miehiltä ja heidän käyttäymiseltään odotan.

Hyvänä esimerkkinä viime kesänä, kun olin erään opiskelutverini kanssa meillä mökkeilemässä ja samaan aikaan myös veljeni vietti siellä saunailtaa, niin siinä ilta-ateriaa syödessä ruvettiin suunnittelemaan kaverini kanssa makkaranpaistoa nuotiolla. Ennen kuin olimme ehtineet eväämmekään pirtinpenkiltä liikauttaa oli veljeni jo nostanut kanootin nuotiopaikalta ja isäni tekemässä tulta innoissaan hykerrellen. Kaverini kysyikin, että onko meillä aina näin hyvä palvelu ja minä siihen, että valitettavasti. Tarkoitin sillä lähinnä sitä, että olen omilleni muutettua huomannut oman avuttomuuteni ja osittain myös aloitekyvyn puutteeni. Kotona ei tarvinnut ikinä tai pikemminkin ei saanut tehdä mitään "miesten töitä", eikä lapsena tai teininä tullut mieleen, että joutuisin joskus huolehtimaan lampunvaihdosta tai tietokoneen asennuksesta ihan itse ilman, että joku syöksyy jostain auttamaan.

Arvostan siis miessukupuolessa todella paljon arkipäivän ritarillisuutta, sitä että auttaa kantamaan painavia kantamuksia tai ainakin avaamaan oven niiden kuljettamisen helpottamiseksi, ojentaa lautasen korkeasta yläkaapista, jonne on itse vaikea lyhyenä ihmisenä ylettää. Toisaalta sovinismin ja avuliaisuuden raja on myös toisinaan häilyvä ja en kestä sitä, jos minua avustetaan jotenkin halveksuvasti "ettehän te naiset mitään osaa" - mentaliteetilla. Lapsuudestani johtuen tunnen myös oloni jotenkin turvalliseksi jätkäporukoissa hiljaisena tarkkailijana, siitä tulee mieleen mm. yhteiset saunaillat veljien kanssa.

Toisaalta veljieni ja minun suuresta ikäerosta johtuu myös se, että lapsuudestani puuttuu lähes tyystin kokemus samanikäisen miessukupuolen kanssa tapahtuvasta päivittäisestä naljailusta ja nahistelusta. Tavallaan eräälainen tasavertaisen sukupuolirajat ylittävän kumppanuuden kokemus puuttuu, eikä minulla ole toisinaan vähäisintäkään hajua miesten keskinäisistä toimintatavoista tai kommunikoinnista. Erään ystävän kanssa viiime talvena pohdittiinkin, että ehkä juuri tästä kumppanuuden ja keskinäisen hengailun kokemuksen puutteesta voisi johtua se, että lyhyet seurustelusuhteeni ovat kariutuneet niin nopeasti. Toisaalta syynä voi olla myös se, että olen aina tehnyt selväksi sen, että haluan jotain vakavampaa ja aidompaa suhdetta satunnaisen tapailun tai typerien ihmissuhdepelien sijaan. Ehkä se pelottaa...

maanantai 16. helmikuuta 2009

Muutoksen aikoja

Takana on loistava viikonloppu loistavassa seurassa. Järjestämäni ainejärjestön vuosijuhlat menivät oikein hyvin muutamaa lapsusta, joita tavallinen juhlija ei välttämättä edes huomannut, toki lukuunottamatta. Mutta noin suurinpiirtein kaikki tuntuivat viihtyvät erinomaisesti ja juhlien jatkojakin juhlittiin aina aamukuuteen. Äidin sairastumisesta huolimatta olo on ollut muutenkin pirteämpi ja henkisesti parempi kuin aikoihin. Ehkä kyse on siitä, että olen saanut monta kauan vireillä ollutta ikuisuusprojektia valmiiksi, selviytynyt vastuullisista tehtävistä suurinpiirtein ehjin nahoin.

Tuntuu ehkä hassulta sanoa tätä tai en ole varma, osaanko ilmaista asiaa mitenkään ymmärrettävästi, mutta äidin sairastuminen on tuonut kaikesta negatiivisesta ja huolesta huiolimatta myös paljon lisää positiivista energiaa elämääni. Lähinnä siinä mielessä siis, että oman elämäni pienet kriisit ja konfliktit tuntuvat aika pieniltä toisen tuskien rinnalla. Olen oppinut arvostamaan näiden muutamien päivien aikana sitä, että saan elää ja hengittää, kulkea vapaasti ja terveenä ilman tippapullon ja raskaitten puolustuskyvyn nollatasolle vievien solunsalpaajahoitojen taakkaa. Hullun hulabaloovuoden, jolloin oma ja läheisteni elämä on heittänyt niin moneen kertaan kuperkeikkoja itsensä ympäri, etten enää itsekään pysy perässä, jälkeen voin kuitenkin iloita siitä, että saan olla olemassa tässä ja nyt ja pystyä nauttimaan elämän tarjoamista pienistä kauniista asioista haluamallani tavalla.

Joka tapauksessa meneillään on suuri suuri muutosten murroskausi itseni ja läheisteni elämässä, eikä vielä loppua ole ilmeisesti vielä näkyvissä. Jos minulle olisi vuosi sitten kerrottu, mitä kaikkea tulee 22. ikävuoteni aikana tapahtumaan lähipiirissäni, en olisi uskonut. Välillä absurdia näytelmää lukuisine käänteineen muistuttavat tapahtumat ovat sisältäneet niin sairastapauksia, kuolemaa kuin erojakin. Tänään juuri puhuttiin erään ystävän kanssa, että viime aikaisten tapahtumien valossa tuolla ylhäällä vaikuttaisikin jollain olevan hivenen kieroutunut huumorintaju.

Olen ainakin oppinut sen, että loppujen lopuksi olen tähän asti viettänyt aikalailla suojattua elämää, pitänyt tiettyjä asioita itsestään selvyyksinä, ajatellut tiettyjen elämän perusasioitten jatkuvan aina samaan tapaan minua ympäröivänä turvan ja hoivan verkkona. Varhaisvuosista asti tuttu stabiliteetti on ikään kuin murtunut pala palalta ympäriltäni. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.

Ehkä tämä kehitys ja sen huomaaminen, miten pienestä tässä elämässä kaikki onkaan lopulta kiinni, kuuluu olennaisena osana kasvamiseen, en tiedä. Olen myös tajunnut sen. että siitä vähäisestäkin hyvästä, mitä elämässään on, kannattaa pitää kiinni kynsin hampain ja vaalia parhaan kykynsä mukaan. Jos löytää tässä elämässä jotain aidosti tavoittelemisen arvoista, kannattaa yrittää tehdä kaikkensa sen saadakseen, luovuttamatta.

lauantai 14. helmikuuta 2009

Pussukkaa pukkaa

Tästäkin viikon annista piti kirjoittaa eilen, mutta se jäi ymmärrettävästi viikon shokkiuutisen varjoon. Eli sain valmiiksi vihdoin ja viimein sen kirjotun pussin, jota olen elokuun alkupuolelta asti väsännyt. Kirjonnat sain oikeastaan valmiiksi jo viime sunnuntaina, mutta pussin ompelu ja muukin hösellys on vienyt aikaa lopulliselta viimeistelyltä. Pussista puuttuu vieläkin tasselit alareunasta, tosin en tiedä, jaksanko alkaa niitä väkertämään, kun lankakin loppui harjoitusversioitten kanssa tuskaillessa. Nyt on kuitenkin yksi ikuisuusprojekti saatu valmiiksi ja vieläpä yllättävän nopealla aikataululla, jos vertaa edelliseen puolta pienempään kirjottuun pussiin, jota tein muistaakseni yli vuoden. Yli kolme vuotta sitten aloitettu istumatyynykin on yhä kesken, pitäisiköhän sitä ruveta taas väsäämään seuraavaksi. Ainakin pidempi pistonpituus olisi lepuutusta tarkan urakan jälkeen.


Maanantai-iltana tein sormen päät kipeinä koko illan pussille nyöriä Stich Out of Time - kirjasen mukaan neljällä säikeellä letittäen. Mielessä kävi moneen kertaan siinä ahertaessani, että iskunyöreillen olisit ollut jo perillä aikoja sitten. Nyöristä tuli loppujen lopuksi aika hauskannäköinen vaikkakin uudesta tekniikasta johtuen hiukan epätasainen. Nauha oli kuitenkin sopivan ohut jotta sen pystyi pujottamaan isoon parsin neulaan ja ompelemaan paikoilleen.


Kuvassa näkyy työn takapuolta ennen kuin vuori on asetettu paikoilleen kirjontaa suojaamaan. Alakuvassa olenkin sitten saanut ommeltua paikoilleen tummansinisestä pellavatilkusta taiteilemani vuorin.

perjantai 13. helmikuuta 2009

Viikon satoa

Tämä viikko on ollut oikea tahtumien ja suurten käänteiden viikko niin hyvässä kuin pahassakin. Huomenna vietetään ainejärjestömme 40-vuotisjuhlia, joiden järjestelyitä olen puuhaillut vuoden, ja tänään otettiin esimakua juhlahumuun laitoksen ja järjestötoiminnan historiaa syväluotaavan seminaarin muodossa. Viikkoon on mahtunut niin ongelmia pankin kanssa kuin plaseerauksen poukkoilua suuntaan jos toiseen lopullisen version valmistuttua vasta muutamaa minuuttia ennen pöytäkartan luovuttamista järjestävälle ravintolalle. Alkuviikosta meinasi pää räjähtää uusien mustien pilvien ilmaantuessa juhlajärjestelyjen taivaalle, mutta nyt pitäisi olla kaiken kunnossa huomista h-hetkeä varten. Huomenna pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni teetättämään kampaamoon itselleni juhlakampausta ja sujahtamaan uuteen punaiseen iltapukuuni nauttimaan järjestelytöittemme hedelmistä.

Mutta juhlan hetkeä leimaa myös suru ja huoli lähimmäisistä. Keskiviikkona ennen pitäämäni Unikankareen tiede- ja taidepiiriä soitin äidilleni, joka oli kärsinyt kuukauden verran tulehduksista ja kovasta kuumeilusta, kysyäkseni edellisenä päivänä otettujen laboratoriokokeitten tuloksia. Sain kuulla, että myyräkuume-epäilyn takia vanhempani jonottivat keskussairaalan päivystyksessä sisäänottoa. Kirjonta-aiheisen piirin jälkeen sitten soittelin tarkemmin isälleni, mihin osastolle äitini oli sijoitettu. Silloin tipahti varsinainen pommi.

Kyseessä ei sitten ollutkaan myyräkuume, vaan akuutti leukemia, ja äitini oli siirretty Jyväskylän sädesairaalaan odottamaan aamuyöllä tapahtuvaa siirtoa Kuopioon yliopistolliseen sairaalaan hematologian osastolle. Eilinen päivä meni kuulemma kokeita ottaessa ja tänään alkoivat ensimmäiset hoidot eli solunsalpaajan ja punasolujen siirtäminen vereen. Puhelimessa kuulumisia on vaihdeltu tiiviisti näitten päivien aikana ja äiti on onneksi vaikuttanut olosuhteisiin ja hoitojen rankkuuteen nähden yllättävänkin hyväntuuliselta ja hyväkuntoiselta. Äitiäni pääsen Kuopioon katsomaan todennäköisesti vasta ensi viikon lopulla, mutta onneksi huomenna osastolle tulevat käymään kaupungissa asustava serkkuni tyttärineen, ettei äidin tarvitse olla siellä ihan yksin eristyksissä kaikista tutuista ihmisistä.

Ensimmäinen ilta meni diagnoosia ja shokkia sisäistäessä. Muistaakseni ensimmäinen kommenttini asiasta kuultua oli, että miten ihmeessä voi myyräkuume muuttua parin tunnin sisällä yhtäkkiä leukemiaksi. Shokki ilmeni itselläni ihan ensiksi fyysisinä oireina eli hengen ahdistuksena ja kovana päänsärkynä, joka sitten onneksi laantui nopeasti. Illalla etsiskelin tietoa eri leukemiatyypeistä ja yritin sisäistää asiaa. Rankimpana koin erään keskisuomalaisen mummelin kotisivuilta löytyvän materiaalin sairautensa kulusta. Se vain tuntui liippaavan niin läheltä äitini tapausta kotipaikkakuntaa, alkuoireita ja ensimmäisiä toimenpiteitä myöten. Kuvittelin äitini laihana ja kaljuna kuvien valtavien laitteiden keskellä ja annoin itkun tulla.

Alusta alkaen ajattelussa on ollut mukana myös tietynlainen realismi, tieto siitä, ettei juuri nyt voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin odottaa. Odottaa lopullisia luuydinäytetuloksia, hoitojen aloittamista, niiden tehoamista... Asiat eivät suinkaan parane siitä, että niitä murehtii etukäteen tai rakentelee mielessään ahkerasti worst case -skenaarioita. Tärkeintä on siis mielestäni olla kiinni hetkessä ja yrittää olla parhaansa mukaan tukena ja lohtuna pitämättä leukemiaa minään ylitsepääsemättömänä peikkona. Sairauteen liittyvistä asioista saa ja pitääkin puhua avoimesti asianomaisen kanssa antamatta oman asiaan liittyvän epävarmuuden ja pelokkuuden vaikuttaa liikaa. Pitäisi vain jaksaa luottaa nykyaikaisen ihmeitä tekevän lääketieteen ja positiivisen energian voimaan ja toivoa parasta pitkässä hoitoprosessissa.

maanantai 9. helmikuuta 2009

A Crafty Challenge - Taitohaaste

"The first five people to respond to this post will get something made by me! My choice. For you.

This offer does have some restrictions and limitations:
- I make no guarantees that you will like what I make!
- What I create will be just for you.
- It'll be done this year.
- You have no clue what it's going to be. It may be a story. It may be poetry. I may draw or paint something. I may bake you something and mail it to you. Who knows? Not you, that's for sure!
- I reserve the right to do something extremely strange.

The catch? Oh, the catch is that you have to put this in your journal as well. We all can make stuff!"

Sama Suomeksi vapaasti kääntäen:

Ensimmäiset 5 ihmistä, jotka kommentoivat, saavat jotakin tekemääni. Minun valintani. Sinulle.

Tässä tarjouksessa on muutamia sääntöjä ja rajoituksia:
- Ei ole takuita siitä, että pidät tekemästäni.
- Tekemäni juttu on vain sinua varten.
- Se tehdään tämän vuoden aikana.
- Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Se voi olla tarina, se voi olla runo.Voin piirtää tai maalata jotakin. Voin leipoa jotain ja lähettää sen sinulle. Kuka tietää? Et ainakaan sinä!
- Säilytän itselläni oikeuden tehdä jotain hyvin omituista.

Haaste? Haaste on se, että sinunkin täytyy laittaa tämä blogiisi. Kaikki me osaamme tehdä jotain!


lauantai 7. helmikuuta 2009

TV:n lumo

Muuten pliisun TV-kevään ovat kohdallani pelastaneet FST:n mainiot dokumentit. Muutenkin huomaan digiajan myötä seuraavani entistä enemmän ohjelmia toisella kotimaisella. Toisin kun yleensä FST:n sarja tuntuu jopa ansaitsevan dokumentin nimen sortumatta menneisyyden tuhrhaan eeppiseen dramatisointiin, vaan keskittymällä sinäänsä suhteellisten tavallisten ihmisten arkeen. Naapurin dementoituneeen mummon arkipäivästäkin voi saada mielenkiintoisella näkökulmalla ja kuvaustekniikalla arkiajattelun rajat ylittävää dokumenttia.

Joululoman tienoilla tuli Nunnan -dokumentti ruotsalaisesta 19-vuotiaasta tytöstä, joka on tehnyt elämässään harvinaisen ratkaisun lähteä nunnaksi tiukoista säädöksistään tunnettuun karmeliittalaisluostariin, jossa saa mm. puhua tovereittensa kanssa vain tunnin päivässä. Dokumentti oli niin hyvä, että piti katsoa se vielä uusintanakin. Se pisti ajattelemaan, mitäpä sitä ihminen loppujen lopuksi elämässään tarvitsee ollakseen onnellinen. Onneen voi riittää dokumentin sanoin se, että pääsee kävelemään luostarin puutarhaan ja saa nähdä siellä kauniin kukan. Mietin myös, tuleeko tyttö joskus katumaan niin nuorena tekemäänsä peruuttamatonta valintaa, osottautuuko elo hiljaisuudessa eristyksissä perheessä liian raskaaksi kantaa. Maalla asuvassa fundamentalistikatolilaisessa perheessä oli sellaista yhteisöllisyyttä, että sitä harvoin näkee, ja perheen musta lammaskin toivotettiin lopulta vuosien jälkeen Ranskasta saavuttuaan tervetulleeksi tilalle juhannuksen viettoon.

Toissa viikolla oli puolestaan ilmeisesti puolalaisen Sokean rakkauden vuoro, jossa eri-ikäiset syntymästään asti sokeat reflektoivat suhtautumistaan ja pelkojaan parisuhteeseen liittyen. Teemat olivat jokseenkin universaaleja, vaikkakin sokeus toi asioihin omat hankaluutensa. Se pisti miettimään, että ehkäpä muut aistit tosiaan tehostuvat sokeuden myötä ja näkee tätä maailmaa ja sen ilmiöitä syvemmin. Dokumentin koskettavin kohta oli ilman muuta se kun sokea äiti oli vienyt elokuviin näkevän lapsensa, jonka sokeutumisen pelko oli varjostanut äitiä raskausaikana, ja pikkupoika selitti pelkän taustamusiikin äänenä sisältävän animaation tapahtumia saadakseen äitinsä nauramaan.

Eilen katsoin puolestaan road movien omaista Pizzaa Auswichissä , jossa kuvattiin 5 eri keskitysleiriltä selviytyneen papparaisen matkaa halki itä-Euroopan aikuisten lastensa kanssa. Matkan aikana korostuivat niin lasten ja vahnempien suhde kuin sukupolvien välinen kaksijakoinen suhde holokaustiin. Itseäni yllätti dokumentissa se, miten välillä hyvinkin härskiä vitsailua juutalaispehe välillä heitti antisemitismiin ja Hitleriin liittyen. Ehkäpä härski huumori on myös keino selviytyä rankoista kokemuksista. Myös Israelissa kasvaneisiin lapsiin isän kertomuksista jo lapsena lapsena juurtunut pelko Eurooppalaisia ja heidän antisemitismiään kohtaan teki vaikutuksen. Dokumentissa korostuikin rankkojen kokemusten henkinen siirtyminen sukupolvelta toiselle ja se, ettei holokaustista, voi kukaan täysin koskaan selvitä.

Iloa elämääni on tuonut myös samaten FST:llä näytetettävä SVT:n tuottama Aistit avoinna Italiaan. Sarjan Italia on perusmatkailu- ja ruokaohjelmia monipuolisempi, ja se sisältää vanhoja likaisia traktorinrohjakkeita, hampaattomia herneenviljelijämummoja sekä kotikylän kapriksia kehuskelevia papparaisia. Ruokaa saatetaan valmistaa avotulella ja hernetilalla lapsenlapset kiittelevät nonnan hernelasagnn olevan maailman parasta. Jotenkin eläväisempää kuvausta siis kuin suomalaisessa Hullu kokki Piemontessa-ohjelmassa, vaikka toki tietynlaista stereotyyppistä kuvaa turmeltumattomasta italialaisesta maaseudusta siinäkin levitetään. On kuitenkin hauska nähdä näin ruudun välityksellä suhteellisen tavallisten italialaisten viljelijöiden arkea ja pohtia samalla, onko loppujen lopuksi touhu kovinkaan paljon muuttunut Columellan päivistä.

perjantai 6. helmikuuta 2009

Yksinäisyydestä

Viime päivinä on tuntunut siltä kuin olisin eksynyt henkisesti takaisin yläasteelle. Samat ulkopuolisuuden ja poisvetäytymisen kokemukset, joita silloin koin, pitävät minua vallassaan edelleen. Historian luennoilla ja lounasruokaloissa katselen kasvotonta massaa tuntien itseni siitä jotenkin irralliseksi, omaan itseeni kääntyneenä ja syventyneenä. Omalla laitoksellakin tunnen itseni kuin kuroutuneeksi irti tietynlaisesta sisäpiiristä uskaltamatta ottaa kontaktia sosiaalisen vajaavaisuuteni ja fyysisen ja psyykkisen kömpelyyteni osoittamisen pelossa. Kyse on siis enemmän itsestäni kuin ulkoisista tekjöistä, kyse on niistä päivistä kun on aivan turta ja suhtautuu maailmaa kohtaan tavallistakin suuremmalla herkkyydellä, niistä päivistä kun läheisten onni tuntuu kuin tikariniskulta sydänalassa. Niistä päivistä kun ei voi olla epäilemättä tämän kaiken ja oman olemassaolonsakin mielekkyyttä.

Mietin pääsenko kouluajan traumoista koskaan eroon, tunnenko aina itseni jollakin tavalla vajaavaiseksi, kiinnostuneeksi vääristä asioista väärään aikaan. Tulenko aina tehneeksi vääriä asioita väärään aikaan kuitenkaan oppimatta mitään hienoista sosaalisista peleistä ja hierarkioista, mukaudunko koskaan niihin normeihin, jota pienet yhteisöt, joilla olen itseni ympäröinyt, noudattavat? Toisaalta en tiedä, tarvitsiko minun edes yrittää. Ehkäpä minun roolini on sittenkin olla jonkunlainen norminmurtaja ja yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteet ovat vain osa sen mukanaan tuovaa taakkaa.

Ehkä olen vain viettänyt liikaa aikaa tähän astisessa elämässäni yksin, toisaalta vihaten yksinäisyyden hetkiäni, mutta toisaalta saaden niistä voimaa ja luovuutta. Yksin ollessa ei ainakaan tarvitse selittää jatkuvasti omaa itseään toiselle, ajautua ratkaisemattomiin arvoristiriitoihin. Pelkään alkavani taas vetäytyä kuoreeni vältellen lähes kaikkia sosiaalisia kontakteja niin kuin joskus lapsuudessa, mutta toisaalta tuntuu, että haluaisin vetäytyä jonnekin hiljaisuuteen nuolemaan haavojani joksikin aikaa...

Tavallaan olen tehnyt vuoden alun eräänlaista hyvinkin henkilökohtaista surutyötä monenkin asian suhteen. Mietiskellyt mietiskelemästä päästyäni, hakenut eräänlaista ympäristön muutosta, pohtinut elämäni suuntaa ja sitä minne haluaisin kulkea. Kyse on siitä, ettei päästäisi faktuaalisen todellisuuden ja omien haaveittensa välistä kuilua liian laveaksi, ettei eläisi vain unelmissaan ja joutuisi pettymään ulkoiseen todellisuuteen kerta toisensa jälkeen. Kyse on myös siitä, että tajuaa, miten pienestä kaikki tässä elämässä onkaan kiinni ja miten tulla toimeen sen lähes kliseisen elämisen sietämättömän keveyden kanssa. Kirjoitin aikaisemmin paljon nuoruuteen kuuluvasta tempoilusta. Ehkä tämäkin on vain vaihe, jonka lävitse minun tulee kulkea, jotta oppisin kuka olen.

Tällä hetkellä tuntuu vain siltä, ettei siihen tempoilun ja omaan elämäntilanteeseen liittyvän kärsimättömyyteen vain yksinkertaiesti ole energiaa. Sisäisesti olen vain alistunut siihen, että asiat tulevat jatkumaan elämässäni näin ehkä vielä jonkunaikaa, ennalta määräämättömän ajan. Turha kiire on poissa, onhan minulla koko olemassoloni ikuisuus aikaa tulla siksi ihmiseksi, millaiseksi minut on tarkoitettu.

tiistai 3. helmikuuta 2009

Opiskelusta ja käsitöistä

Turun talvi on näyttänyt hiukan yllättävästikin kauniit, mutta hyytävät kasvonsa. Lumipeitteestä on saatu nauttia jo kai useamman viikon ajan ja en muista aikaisemmilta Turun vuosiltani näin kymiä kelejä. Eileniltainenkin kävelylenkki kutistui puoleen, kun silmät meinasivat suorastaan jäätyä päästä ja hiukset olivat paksun jääkuuran peitossa koppuraisena. Maisema oli täynnä hytisevän sinistä usvaa ja oli semmoinen olo, että juuri tällaisissa ympäristössä tapahtuu historiallisissa romaaneissa susihyökkäys pakkasyössä pakenevaa rekikaravaania kohtaan. Kuvittelenko vain vai saako pakkanen ikkunani alla viilettävän junaradan sähköjohdot todellakin rätisemään ja kipinöimään tavallista äänekkäämmin junan kulkiessa ohitse? Saman ilmiön olen huomannut joskus ennenkin kylmällä kelillä. Mutta ihanaa kun on talvi täälläkin ja eilisellä lenkillä tuli silmien jäätyessä elävästi mieleen lapsuusmuistot ja pitkien koulumatkojen taapertaminen. Kunn vielä ehtisi näin talvikelin aikaan Keski-Suomeenkin niin pääsisi nauttimaan talviurheilusta eli lähinnä hiihtämisestä. No, ehkäpä lunta löytyy Koskenpään korkeudelta vielä kuun lopullakin...

Tämä viikko ja edellinen on ollut harvinaisen hyvä; syksyn masennuksen ja ahdistuksen on tuntunut korvaavan ehkä minulle tyypillinen toimeliaisuus ja olotila on ollut välillä suorastaan pirteä. Osittain asiaa on auttanut sekin, että lukujärjestykseni on tällä hetkellä tiiviimpi kuin vuosiin. Koulumainen opiskelu luentoaikatauluineen tuntuu vain nyt helpottavalta ja ihanalta vaihtelulta itsenäiseen tenttiin lukuun ja aktiiviseen aivotyöhön. Historian opiskelussa on välillä ihanan anonyymi olo vastapainona klassillisen filologian pienille ympyröille, mutta toisaalta myös laitosmaisuus on välillä kammottavaa. Eilenkin Sirkkalan kasarmilla käydessäni katselin historian laitoksen pitkiä autioita käytäviä ja sairaalamaisesti kunkin työhuoneen ovea vastapäätä asetettuja odotuspenkkejä ja mietin, miten erilaista mahtaakaan opiskelu isossa oppiaineessa olla ja miten siellä ehkä laitos sinäänsä jää opiskelijale varmaan aika etäiseksi byrokratiapesäkkeeksi. Toisaalta siellä siis tuntee myös olevansa pieni osa laajaa nimetöntä koneistoa ja mietinkin, miten isommissa oppiaineissa luonteiltaan hiukan ujommille tai syrjäänvetäytyville käy. Syrjäytyvätköhän he helpommin sosiaalisista ympyröistä kuin meillä?

Viikonloppuna pääsin myö viettämään pitkästä aikalailla ohjelmatonta viikonloppua tai ainakin sellaista, ettei ollut mikään suuri deadline hengittämässä niskaan. Nautinkin opiskeljan näkökulmasta hiukan paremmassta ruuasta nimittäin oivallisesti onnistuneesta appelsiini- rosmariinikanasta (uuden Pirkan ohjeen mukaan) ja sunnuntaina viettettiin luonani Unikankareen käsityösunnuntaita. Mukvaa, että käsityöiltapäivä houkutteli niin uudempia kuin vanhempiakin harrastajia leikkaamaan kankaita, silittämään ja pohtimaan hunnun teon mysteereitä. Tekemäni mausteinen pannukakku katosi parempiin suihin ja kissakin suhtautui vieraisiin suhteellisen rauhallisesti, mitä nyt eräs turkissomisteinen takki joudutiin viemään vaatehuoneeseen turvaan leikkisiltä hyökkäyksiltä. 1300-luvun saksalaisella mallilla kirjomani pussukka on jo voiton puolella ja luulen saavani sen valmiiksi piakkoin, mikäli muut kiireet vain antavat myöten. Ajatuksissa siintää jo uusi kunnianhimoinen käsityöpr0jektin idea, josta sitten lisää myöhemmin kuin ajatukset selkiytyvät.