Muuten pliisun TV-kevään ovat kohdallani pelastaneet FST:n mainiot dokumentit. Muutenkin huomaan digiajan myötä seuraavani entistä enemmän ohjelmia toisella kotimaisella. Toisin kun yleensä FST:n sarja tuntuu jopa ansaitsevan dokumentin nimen sortumatta menneisyyden tuhrhaan eeppiseen dramatisointiin, vaan keskittymällä sinäänsä suhteellisten tavallisten ihmisten arkeen. Naapurin dementoituneeen mummon arkipäivästäkin voi saada mielenkiintoisella näkökulmalla ja kuvaustekniikalla arkiajattelun rajat ylittävää dokumenttia.
Joululoman tienoilla tuli Nunnan -dokumentti ruotsalaisesta 19-vuotiaasta tytöstä, joka on tehnyt elämässään harvinaisen ratkaisun lähteä nunnaksi tiukoista säädöksistään tunnettuun karmeliittalaisluostariin, jossa saa mm. puhua tovereittensa kanssa vain tunnin päivässä. Dokumentti oli niin hyvä, että piti katsoa se vielä uusintanakin. Se pisti ajattelemaan, mitäpä sitä ihminen loppujen lopuksi elämässään tarvitsee ollakseen onnellinen. Onneen voi riittää dokumentin sanoin se, että pääsee kävelemään luostarin puutarhaan ja saa nähdä siellä kauniin kukan. Mietin myös, tuleeko tyttö joskus katumaan niin nuorena tekemäänsä peruuttamatonta valintaa, osottautuuko elo hiljaisuudessa eristyksissä perheessä liian raskaaksi kantaa. Maalla asuvassa fundamentalistikatolilaisessa perheessä oli sellaista yhteisöllisyyttä, että sitä harvoin näkee, ja perheen musta lammaskin toivotettiin lopulta vuosien jälkeen Ranskasta saavuttuaan tervetulleeksi tilalle juhannuksen viettoon.
Toissa viikolla oli puolestaan ilmeisesti puolalaisen Sokean rakkauden vuoro, jossa eri-ikäiset syntymästään asti sokeat reflektoivat suhtautumistaan ja pelkojaan parisuhteeseen liittyen. Teemat olivat jokseenkin universaaleja, vaikkakin sokeus toi asioihin omat hankaluutensa. Se pisti miettimään, että ehkäpä muut aistit tosiaan tehostuvat sokeuden myötä ja näkee tätä maailmaa ja sen ilmiöitä syvemmin. Dokumentin koskettavin kohta oli ilman muuta se kun sokea äiti oli vienyt elokuviin näkevän lapsensa, jonka sokeutumisen pelko oli varjostanut äitiä raskausaikana, ja pikkupoika selitti pelkän taustamusiikin äänenä sisältävän animaation tapahtumia saadakseen äitinsä nauramaan.
Eilen katsoin puolestaan road movien omaista Pizzaa Auswichissä , jossa kuvattiin 5 eri keskitysleiriltä selviytyneen papparaisen matkaa halki itä-Euroopan aikuisten lastensa kanssa. Matkan aikana korostuivat niin lasten ja vahnempien suhde kuin sukupolvien välinen kaksijakoinen suhde holokaustiin. Itseäni yllätti dokumentissa se, miten välillä hyvinkin härskiä vitsailua juutalaispehe välillä heitti antisemitismiin ja Hitleriin liittyen. Ehkäpä härski huumori on myös keino selviytyä rankoista kokemuksista. Myös Israelissa kasvaneisiin lapsiin isän kertomuksista jo lapsena lapsena juurtunut pelko Eurooppalaisia ja heidän antisemitismiään kohtaan teki vaikutuksen. Dokumentissa korostuikin rankkojen kokemusten henkinen siirtyminen sukupolvelta toiselle ja se, ettei holokaustista, voi kukaan täysin koskaan selvitä.
Iloa elämääni on tuonut myös samaten FST:llä näytetettävä SVT:n tuottama Aistit avoinna Italiaan. Sarjan Italia on perusmatkailu- ja ruokaohjelmia monipuolisempi, ja se sisältää vanhoja likaisia traktorinrohjakkeita, hampaattomia herneenviljelijämummoja sekä kotikylän kapriksia kehuskelevia papparaisia. Ruokaa saatetaan valmistaa avotulella ja hernetilalla lapsenlapset kiittelevät nonnan hernelasagnn olevan maailman parasta. Jotenkin eläväisempää kuvausta siis kuin suomalaisessa Hullu kokki Piemontessa-ohjelmassa, vaikka toki tietynlaista stereotyyppistä kuvaa turmeltumattomasta italialaisesta maaseudusta siinäkin levitetään. On kuitenkin hauska nähdä näin ruudun välityksellä suhteellisen tavallisten italialaisten viljelijöiden arkea ja pohtia samalla, onko loppujen lopuksi touhu kovinkaan paljon muuttunut Columellan päivistä.
Joululoman tienoilla tuli Nunnan -dokumentti ruotsalaisesta 19-vuotiaasta tytöstä, joka on tehnyt elämässään harvinaisen ratkaisun lähteä nunnaksi tiukoista säädöksistään tunnettuun karmeliittalaisluostariin, jossa saa mm. puhua tovereittensa kanssa vain tunnin päivässä. Dokumentti oli niin hyvä, että piti katsoa se vielä uusintanakin. Se pisti ajattelemaan, mitäpä sitä ihminen loppujen lopuksi elämässään tarvitsee ollakseen onnellinen. Onneen voi riittää dokumentin sanoin se, että pääsee kävelemään luostarin puutarhaan ja saa nähdä siellä kauniin kukan. Mietin myös, tuleeko tyttö joskus katumaan niin nuorena tekemäänsä peruuttamatonta valintaa, osottautuuko elo hiljaisuudessa eristyksissä perheessä liian raskaaksi kantaa. Maalla asuvassa fundamentalistikatolilaisessa perheessä oli sellaista yhteisöllisyyttä, että sitä harvoin näkee, ja perheen musta lammaskin toivotettiin lopulta vuosien jälkeen Ranskasta saavuttuaan tervetulleeksi tilalle juhannuksen viettoon.
Toissa viikolla oli puolestaan ilmeisesti puolalaisen Sokean rakkauden vuoro, jossa eri-ikäiset syntymästään asti sokeat reflektoivat suhtautumistaan ja pelkojaan parisuhteeseen liittyen. Teemat olivat jokseenkin universaaleja, vaikkakin sokeus toi asioihin omat hankaluutensa. Se pisti miettimään, että ehkäpä muut aistit tosiaan tehostuvat sokeuden myötä ja näkee tätä maailmaa ja sen ilmiöitä syvemmin. Dokumentin koskettavin kohta oli ilman muuta se kun sokea äiti oli vienyt elokuviin näkevän lapsensa, jonka sokeutumisen pelko oli varjostanut äitiä raskausaikana, ja pikkupoika selitti pelkän taustamusiikin äänenä sisältävän animaation tapahtumia saadakseen äitinsä nauramaan.
Eilen katsoin puolestaan road movien omaista Pizzaa Auswichissä , jossa kuvattiin 5 eri keskitysleiriltä selviytyneen papparaisen matkaa halki itä-Euroopan aikuisten lastensa kanssa. Matkan aikana korostuivat niin lasten ja vahnempien suhde kuin sukupolvien välinen kaksijakoinen suhde holokaustiin. Itseäni yllätti dokumentissa se, miten välillä hyvinkin härskiä vitsailua juutalaispehe välillä heitti antisemitismiin ja Hitleriin liittyen. Ehkäpä härski huumori on myös keino selviytyä rankoista kokemuksista. Myös Israelissa kasvaneisiin lapsiin isän kertomuksista jo lapsena lapsena juurtunut pelko Eurooppalaisia ja heidän antisemitismiään kohtaan teki vaikutuksen. Dokumentissa korostuikin rankkojen kokemusten henkinen siirtyminen sukupolvelta toiselle ja se, ettei holokaustista, voi kukaan täysin koskaan selvitä.
Iloa elämääni on tuonut myös samaten FST:llä näytetettävä SVT:n tuottama Aistit avoinna Italiaan. Sarjan Italia on perusmatkailu- ja ruokaohjelmia monipuolisempi, ja se sisältää vanhoja likaisia traktorinrohjakkeita, hampaattomia herneenviljelijämummoja sekä kotikylän kapriksia kehuskelevia papparaisia. Ruokaa saatetaan valmistaa avotulella ja hernetilalla lapsenlapset kiittelevät nonnan hernelasagnn olevan maailman parasta. Jotenkin eläväisempää kuvausta siis kuin suomalaisessa Hullu kokki Piemontessa-ohjelmassa, vaikka toki tietynlaista stereotyyppistä kuvaa turmeltumattomasta italialaisesta maaseudusta siinäkin levitetään. On kuitenkin hauska nähdä näin ruudun välityksellä suhteellisen tavallisten italialaisten viljelijöiden arkea ja pohtia samalla, onko loppujen lopuksi touhu kovinkaan paljon muuttunut Columellan päivistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti