Tulin eilen parin päivän telttaretekeltä Suomen kauniista ulkosaaristosta Jurmosta. Tarkoitus oli alunperin mennä Utöseen, mutta viime hetkillä päätimme suunnata sittenkin telttailuolosuhteiltaan tähän vuodenaikaan ehkä hivenen lämpimämpään Jurmoon. Utön majakkaa sai siis jälleen kerran tyytyä ihailemaan vain kaukaa horisontista. Utön silhuetti näyttää muuten erityisesti ennen auringonlaskua ikäänkuin tummalta manhattinilta lakeuden keskellä sinistä taivaanrantaa vasten. Utön majakassa on myös pimeä tultua jotain lohdullista, kun tietää, että tuolla jossain lakeuden takana on muitakin ihmisiä kenties katsastamassa Jurmon sataman valoja, eikä se sivistyskään niin kaukana syrjäiseltä saarelta ole vaan loppijen lopuksi vain sataman tuikkeen päässä.
Matkalla tuli taas semmoinen edelliseltä Jurmon reissulta tuttu olo, tunne siitä, että päässyt kotiin, eräänlaiseen sielunmaisemaansa. Matkalla kumpaankin suuntaan tuli vain yksinkertaisesti niin epätodellinen olo äkillisestä maisemanvaihdoksesta metsästä merelle, kaupungista lähes täydelliseen eristyneisyyteen.
Olen varhaisapsuudesta saakka nähnyt unia Jurmon kaltaisista mittaamattomista rantakivikoista ja kalliohin lyövistä meren aalloista, kuitenkin näin meren ensimmäisen kerran vasta ala-asteikäisenä kaukaa auton ikkunasta sukulointimatkalla Pohjanmaalle ja saaristossa kävin ensimmäistä kertaa vasta parikymmppisena muutama vuosi sitten. Silti mielikuva meren aalloista on ollut mielessäni vahva koko ikäni. Ei kai liiallinen Saariston lapsien katselukaan sellaista voisi aiheuttaa. Toisaalta parhaimmillaan lapsuudenmaisemissani Päijänteelläkin on hiukan samanlaista majesteetillistä avaruuttta ja jylhyyttä...
Maiseman avaruus ympärillä tuntuu vain lisäävän sitä ajatuksen avaruutta ja pohdinnat ja ajatelmat lähtevät ihan eritavalla lentoon kuin mannermaalla. Ympäröivä vesi olipa se sitten suolainen tai makea on vaan jotenkin niin rauhoittava elementti. Maan aukeus ja peltolakeudet puolestaan laukaisevat käsittämättömän ahdistuksen, ehkä siksi ettei niihin Keski-Suomessa juurikaan tottunut.
Mutta elämäni toinen saaristolaisretki ja samalla myös toinen telttaretkeni oli kaiken kaikkiaan oikrein onnistunut kokemus. Saarella ei ollut läheskään niin kylmä kuin etukäteen oli peloteltu ja tuulikin pysyi aisoissa. Toisinaan tuli jopa kuuma rivakasti toppavaatteissa kävellessä. Yölläkin teltassa oli lämmintä uinua makuupussiin kääriytyneenä, vaikka tuuli rapistelikin telttaa ja piti pitkään hereillä ennen kuin ääneen tottui. Positiivisena yllätyksenä myös yhteysalus oli muuttunut syyskuun alussa maksuttomaksi, vaikka ei entinen maksukaan ollut päätä huimannut. Telttailu saaristossa on siis myös säästäväinen matkailuvaihtoehto.
Saaristoretki on myös parhaimmillaan myös loistava tapa opetella elämänfilosofiaa. Kaukaista kapeaa niemenkärkeä tavoitellessa suuret kivien yli tarpominen särkee jalkoja ja monta kertaa tekisi mieli jättä leikki kesken, mutta maisema perillä ja tunne siitä että on saavuttanut saaren perimmäisen kärjen palkitsee joka kerta. Eikä sitä matkaa pidä taittaa vain perillä häämöttävä huippu silmissä siintäen vaan nauttien yllätyksistä jo matkalla: aaltojen mukanaan tuomasta hylkytavarasta, kauniitten meduusojen invaasiosta matalaan rantaveteen, aaltojen loiskeesta. Eikä siellä matkan päässäkään lopulta odota muutakuin meren avaruuden tuoma tyhjyys, josta saa nauttia hetkisen ennen pitkää taivallustaan takaisin taas elämänsuomista nautinnoista nauttien ja sopivasti pysähdellen ja poikkeamia tehden.
Matkalla tuli taas semmoinen edelliseltä Jurmon reissulta tuttu olo, tunne siitä, että päässyt kotiin, eräänlaiseen sielunmaisemaansa. Matkalla kumpaankin suuntaan tuli vain yksinkertaisesti niin epätodellinen olo äkillisestä maisemanvaihdoksesta metsästä merelle, kaupungista lähes täydelliseen eristyneisyyteen.
Olen varhaisapsuudesta saakka nähnyt unia Jurmon kaltaisista mittaamattomista rantakivikoista ja kalliohin lyövistä meren aalloista, kuitenkin näin meren ensimmäisen kerran vasta ala-asteikäisenä kaukaa auton ikkunasta sukulointimatkalla Pohjanmaalle ja saaristossa kävin ensimmäistä kertaa vasta parikymmppisena muutama vuosi sitten. Silti mielikuva meren aalloista on ollut mielessäni vahva koko ikäni. Ei kai liiallinen Saariston lapsien katselukaan sellaista voisi aiheuttaa. Toisaalta parhaimmillaan lapsuudenmaisemissani Päijänteelläkin on hiukan samanlaista majesteetillistä avaruuttta ja jylhyyttä...
Maiseman avaruus ympärillä tuntuu vain lisäävän sitä ajatuksen avaruutta ja pohdinnat ja ajatelmat lähtevät ihan eritavalla lentoon kuin mannermaalla. Ympäröivä vesi olipa se sitten suolainen tai makea on vaan jotenkin niin rauhoittava elementti. Maan aukeus ja peltolakeudet puolestaan laukaisevat käsittämättömän ahdistuksen, ehkä siksi ettei niihin Keski-Suomessa juurikaan tottunut.
Mutta elämäni toinen saaristolaisretki ja samalla myös toinen telttaretkeni oli kaiken kaikkiaan oikrein onnistunut kokemus. Saarella ei ollut läheskään niin kylmä kuin etukäteen oli peloteltu ja tuulikin pysyi aisoissa. Toisinaan tuli jopa kuuma rivakasti toppavaatteissa kävellessä. Yölläkin teltassa oli lämmintä uinua makuupussiin kääriytyneenä, vaikka tuuli rapistelikin telttaa ja piti pitkään hereillä ennen kuin ääneen tottui. Positiivisena yllätyksenä myös yhteysalus oli muuttunut syyskuun alussa maksuttomaksi, vaikka ei entinen maksukaan ollut päätä huimannut. Telttailu saaristossa on siis myös säästäväinen matkailuvaihtoehto.
Saaristoretki on myös parhaimmillaan myös loistava tapa opetella elämänfilosofiaa. Kaukaista kapeaa niemenkärkeä tavoitellessa suuret kivien yli tarpominen särkee jalkoja ja monta kertaa tekisi mieli jättä leikki kesken, mutta maisema perillä ja tunne siitä että on saavuttanut saaren perimmäisen kärjen palkitsee joka kerta. Eikä sitä matkaa pidä taittaa vain perillä häämöttävä huippu silmissä siintäen vaan nauttien yllätyksistä jo matkalla: aaltojen mukanaan tuomasta hylkytavarasta, kauniitten meduusojen invaasiosta matalaan rantaveteen, aaltojen loiskeesta. Eikä siellä matkan päässäkään lopulta odota muutakuin meren avaruuden tuoma tyhjyys, josta saa nauttia hetkisen ennen pitkää taivallustaan takaisin taas elämänsuomista nautinnoista nauttien ja sopivasti pysähdellen ja poikkeamia tehden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti