lauantai 30. tammikuuta 2010

Salamoivia unia

Viime yönä unessani rätisi ja salamoi. Tavallisten salamoitten lisäksi taivaalta satoi happopalloja, jotka sulattivat tiensä katon läpi sihisten.

Olen viime aikoina nähnyt paljon ukkosmyrskyihin liittyviä painajaisia, joissa perheeni tuhoutuu. Yhteistä kaikille näille unille tuntuu olevan, että ne tapahtuvat paikoissa, jotka eivät ole enää olemassa minulle, tässä elämäntilanteessa.

Pari kuukautta sitten näin unen, jossa vietimme iloista perhejuhlaa lapsuudenkodissani Jyväskylässä. Uni päättyi apokalyptisiin tunnelmiin. Koko taivaanranta värjäytyi punaiseksi aluksi vain tavalliselta ukkosmyrskyltä vaikuttavan supermyrskyn kestäessä ja kestäessä.

Unessa huolehdin siitä, että saisin koko perheen kootuksi samaan huoneeseen ikään kuin turvaan. Hoin itselleni, että olemme turvassa kodin seinien sisäpuolella ja mikään ei voi vahingoittaa meitä siellä. Unen lopussa kuitenkin salama tunki katon läpi tappaen kaikki läheiseni ja siihen heräsin. Talo myytiin jo aika monta vuotta sitten, mutta on silti minulle aina mentaalinen koti.

Viime yönä uni sijoittui taas Koskenpäälle, mutta vaiheeseen ennen remonttia. Koska meillä oli aikaisemmin vain yksi huone, oli koko perhe ja lähisuku jo valmiiksi samassa huoneessa.

Olimme kuitenkin kaikki samassa iässä kuin nykyisessä maailmassa: Minä puhuin opiskeluista ja veljentyttö poikaystävästään. Suuri huoli koski kissaa, joka vaelteli ulkona happopallomyrskyssä. Isä kävi herooista taistoa katon läpi tunkevia sihiseviä palloja vastaan.

Unille voisi olla kaksi mahdollista selitystä: Olin viime elokuussa keskellä hirvittävää ukkosmyrskyä Koroisten peltoaukealla. Olin ollut saattamassa ystävääni kotiinsa Räntämäkeen. Puhuimme uhkaavasti nousevista tummista pilvistä, mutta arvelimme minun ehtivän kotiin ennen kuin myrsky tulee päälle.

Ensimmäiset salamat näin jo Prisman kohdalla. Myrsky seurasi minua peltojen halki keskustaan. Näin useamman kerran salaman iskevän aivan viereeni valtavana valkoisena energiavirtana. Juuri kun luulin päässeeni turvaan, iski salama aivan pääni päällä kotipihan oven edessä, onneksi pilvissä. Myrsky oli voimakkain, mitä olen ikinä joutunut kokemaan. Elokuinen kosteus oli hautonut sitä monta viikkoa.

Olin monta päivää myrskyn jälkeen säpsähtelevä. Tuntui kuin olisin elänyt ikään kuin laina-ajalla. Saanut uuden mahdollisuuden. Hoin itselleni, että minun olisi pitänyt kaikkien todennäköisyyden lakien mukaan kuolla keskelle aukeaa peltoa salamaniskusta. Miksi salamat löivät viereeni tasaiselle lakeudelle, mutta eivät minuun?

Se oli yksi käänteentekeviä kokemuksia elämässäni ja antoi rohkeutta elämänmuutokseen. Kokemus pisti miettimään uudestaan, mitä elämältäni oikein haluan ja mistä asioista haluan pitää kiinni vaikka rautaisella puristusotteella. Ehkä uneni ovat siis reaktioita traumakokemukseen?

Toisaalta yksi osaselitys voisi liittyä perhesuhteisiini ja etääntymisen pelkoon sisaruksistani. Koko perheen tuhoutuminen paikoissa, joihin liittyy vahvasti yhdessä olon kokemus, on jotenkin hirvittävän symbolista. Ehkä uni on reaktio äitini sairastumiseen ja siitä aiheutuvaan lapsuuden perheen menettämisen pelkoon?

Turun vuosina olen ollut entistä vähemmän yhteyksissä sisaruksiini. Minä asun täällä ja he asuvat Keski-Suomessa. Meillä kaikilla on oma elämä.

Nelikymppiset isoveljeni elävät perheineen ruuhkavuosia ja heillä on kyllin tekemistä töiden ja teini-ikäisten lastensa kaitsemisessa. Siskon kanssa sentään ollaan yhteyksissä hiukan useammin.

Perinteisesti koko perhe kaikkine sisaruksineen on tavannut suurinpiirtein vain kerran vuodessa, mikäli vuoteen ei mahdu mitään erikoisjuhlia kuten ylioppilasjuhlia tai ristiäisiä: Joulupäivänä jouluaterian ääressä. Päivän ajan leikimme perhettä, jaamme lahjoja ja ulkoilemme reippailuhenkisesti.

Tänä jouluna luovuimme ensimmäistä kertaa perinteisestä kaikkien sisarusten joulupäivällisestä. Taustalla oli edellinen katastrofijoulu. Tänä vuonna joulua varjosti puolestaan äidin sairaus.

Juhlapyhien ulkopuolella olen aika vähän yhteyksissä veljiini: Minulla ei taida olla nykyisin edes kummankaan puhelinnumeroa. Monesti tekisi mieli soittaa ja kysellä kuulumisia.

Sitten ajattelen, että kumpikin ovat varmasti liian kiireisiä oman elämänsä kanssa, jotta ehtisivät tutustua kunnolla aikuistuneeseen pikkusiskoonsa. Pikkusiskoon, joka on 20 vuotta heitä nuorempi.

Tuntuu, että elämme niin erilaisessa maailmassa. Mitä voisin kertoa heille akateemisen sinkkutytön kipuilusta moesti julmalta tuntuvassa maailmassa? Mitä voisin kertoa monesti yksinäisiltä tuntuvista päivistä, epävarmuudestani itsevarmalta vaikuttavan ulkokuoreni takana?

Ehkä lapsuudesta saakka haaveilemani oman perheen perustaminen onkin vain alitajuinen toive oman perheen tiiviimmästä yhteydenpidosta?

Tällaisten unien jälkipohdinnat vaikuttavat aina koko paivän tunnelmiin. Painajaisunien jälkeen sitä kuuntelee surumielistä rauhallista musiikkia, hautautuu unen tapahtumiin. Pohdiskelee, mitä uni oikein mahtaakaan takoittaa.

Miettii suhteita läheisiin ja sitä, miten tiettyihin ihmisiin pitäisi jälleen alkaa pitää yhteyttä. Mutta kuitenkaan ei ole tarpeeksi rohkeutta soittaa ja alkaa jälleen tutustumaan ihmisiin, joitten kanssa ei ole kunnolla ollut tekemisissä vuosiin.

Ei kommentteja: