Olin ihan unohtanut, miten virkistävää onkaan tavata uusia ihmisiä, poiketa vanhoista rutiineista, aloittaa elämäänsä ikään kuin puhtaalta pöydältä ilman mitään ennakkokäsityksiä. Olin myös unohtanut, miten ihanaa onkaan, kun ympärillä olevat ihmiset ovat täynnä uuden tuomaa ihmetystä ja innostusta vanhoihin piintyneisiin tapoihin leipiintymisen sijaan.
Opiskelupaikanvaihdos on siis ainakin omalla kohdallani ja ainakin vielä tässä vaiheesssa saanut aikaan paljon hyvää.
Olotila on pitkästä aikaa nuori ja suorastaan teinimäisen villi, tulevaisuutta odottava. On jotenkin ihanaa, ettei tiedä tulevaisuudesta tuon enempää, mitä en olisi uskonut melkoisena kontrollifriikkinä vielä pari vuotta sitten kirjoittavani.
Kuitenkin uuteenkin on tuonut paljon mukaansa myös vanhasta: Elämänkokemuksen, samat vanhat haaveet ja unelmat, yleisen haahuilun todellisuuden ja kuvitteellisen haavemaailman välillä.
Viikko on myös kulunut välimerellisissä tunnelmissa, ainakin musiikin suhteen. Minun on tunnustettava, että stereoissani soi tasaisen epätasaisesti imelä italilainen teinipop.
Italopop on paitsi keino päästä kertaamaan lukioajoista ruostuneita italiantaitojani myös tapa upota romanttisia kliseitä täynnä olevaan maailmaan, jossa saa vapaasti olla hömppä.
Tällä viikolla levylautasella on pyörinyt etenkin sveitsiläis-italialainen Paolo Meneguzzi, joka osallistui pari vuotta sitten Euviisuihinkin Sveitsin edustajana kappaleellaan Era Stupendo. Paolon biisit ovat kaikki samaa yltiöromanttista ja siirappista rakkauden ylistystä, jossa parit kulkevat käsikädessä tuulen tuivertavilla niityillä tai romanttiset sankarit riutuvat rakkaudesta yksin odottaen sitä oikeaa.
Biisien kliseisyydestä ja loppuun asti hiotusta tuotteistamisesta huolimatta joku niissä silti iskee: Tanssijalkaa vipattaa, mieli tekee hoilata mukana täysillä ja hyräillä biisejä julkisilla paikoilla.
En kuitenkaan kuuntelisi kysyistä artistia minuuttiakaan, jos hän laulaisi englanniksi tai suomeksi. Ehkä olen siis italorakastajista luodun mielikuvan uhri, tyypillinen musiikkilajin kuluttaja, joka hakee romanttista eksotiikkaa pehmeästi soljuvasta kielestä ja ylilatautuneista sanoista.
Paoloon liityy myös ehkä yksi parhaimmista musiikkiin liittyvistä muistoistani. Olin toukokuussa oppiaineen Rooman- ekskursiolla kaksi viikkoa ilman mitään muusikinkuunteluvälineistöä, sillä en omista mitään kannettavia kuuntelulaitteita, eikä niille yleensä arkipäivässä ole käyttöäkään.
Puolentoista viikon musiikittauon jälkeen olin lähimmässä supermarketissa ruokaostoksilla, kun radiosta tuli herran SanRemon musiikkikilpailuun 2007 osallistunut loistava kappale Musica.
Supermarketin viileydessä siestaansa viettävien pappojen ihmetellessä hoilasin biisiä täysillä lähes tyhjän kaupan ruoka-ainehyllyjen välissä. Kehitin biisiin sopivan tanssikoreografiankin. Oli vain niin ihanaa kuulla biisi aidossa ympäristössään. Vieläpä niin pitkän musiikkitauon jälkeen.
Välimerellisyyttä on myös uusimmassa musiikillisessa ihastuksessani Heli Kajossa, jonka muuhunkin tuotantoon innostuin tututustumaan Euroviisujen myötä. Ranskalainen ameliemäisyys iskee kaltaiseeni herkkään runotyttöön, ja olen artistista enemmän innoissani kuin mistään muusta bändistä pitkään aikaan.
Helin biiseissä on myös mukana tervetullutta huumoria, runotyttöyden kyseenalaistamista, nuorta verta ja innokkuutta. Ne kertovat loistavasti nuorten ihmisten maailmasta epävarmuuksineen ja hupsutuksineen. Kerrankin on kirjoitettu biisejä tästä ajasta, aidosti kaltaisteni nuorten aikuisten maailmasta. Oma ehdokkaani vuosittaiseen viisukarkeloon on siis löytynyt.
Opiskelupaikanvaihdos on siis ainakin omalla kohdallani ja ainakin vielä tässä vaiheesssa saanut aikaan paljon hyvää.
Olotila on pitkästä aikaa nuori ja suorastaan teinimäisen villi, tulevaisuutta odottava. On jotenkin ihanaa, ettei tiedä tulevaisuudesta tuon enempää, mitä en olisi uskonut melkoisena kontrollifriikkinä vielä pari vuotta sitten kirjoittavani.
Kuitenkin uuteenkin on tuonut paljon mukaansa myös vanhasta: Elämänkokemuksen, samat vanhat haaveet ja unelmat, yleisen haahuilun todellisuuden ja kuvitteellisen haavemaailman välillä.
Viikko on myös kulunut välimerellisissä tunnelmissa, ainakin musiikin suhteen. Minun on tunnustettava, että stereoissani soi tasaisen epätasaisesti imelä italilainen teinipop.
Italopop on paitsi keino päästä kertaamaan lukioajoista ruostuneita italiantaitojani myös tapa upota romanttisia kliseitä täynnä olevaan maailmaan, jossa saa vapaasti olla hömppä.
Tällä viikolla levylautasella on pyörinyt etenkin sveitsiläis-italialainen Paolo Meneguzzi, joka osallistui pari vuotta sitten Euviisuihinkin Sveitsin edustajana kappaleellaan Era Stupendo. Paolon biisit ovat kaikki samaa yltiöromanttista ja siirappista rakkauden ylistystä, jossa parit kulkevat käsikädessä tuulen tuivertavilla niityillä tai romanttiset sankarit riutuvat rakkaudesta yksin odottaen sitä oikeaa.
Biisien kliseisyydestä ja loppuun asti hiotusta tuotteistamisesta huolimatta joku niissä silti iskee: Tanssijalkaa vipattaa, mieli tekee hoilata mukana täysillä ja hyräillä biisejä julkisilla paikoilla.
En kuitenkaan kuuntelisi kysyistä artistia minuuttiakaan, jos hän laulaisi englanniksi tai suomeksi. Ehkä olen siis italorakastajista luodun mielikuvan uhri, tyypillinen musiikkilajin kuluttaja, joka hakee romanttista eksotiikkaa pehmeästi soljuvasta kielestä ja ylilatautuneista sanoista.
Paoloon liityy myös ehkä yksi parhaimmista musiikkiin liittyvistä muistoistani. Olin toukokuussa oppiaineen Rooman- ekskursiolla kaksi viikkoa ilman mitään muusikinkuunteluvälineistöä, sillä en omista mitään kannettavia kuuntelulaitteita, eikä niille yleensä arkipäivässä ole käyttöäkään.
Puolentoista viikon musiikittauon jälkeen olin lähimmässä supermarketissa ruokaostoksilla, kun radiosta tuli herran SanRemon musiikkikilpailuun 2007 osallistunut loistava kappale Musica.
Supermarketin viileydessä siestaansa viettävien pappojen ihmetellessä hoilasin biisiä täysillä lähes tyhjän kaupan ruoka-ainehyllyjen välissä. Kehitin biisiin sopivan tanssikoreografiankin. Oli vain niin ihanaa kuulla biisi aidossa ympäristössään. Vieläpä niin pitkän musiikkitauon jälkeen.
Välimerellisyyttä on myös uusimmassa musiikillisessa ihastuksessani Heli Kajossa, jonka muuhunkin tuotantoon innostuin tututustumaan Euroviisujen myötä. Ranskalainen ameliemäisyys iskee kaltaiseeni herkkään runotyttöön, ja olen artistista enemmän innoissani kuin mistään muusta bändistä pitkään aikaan.
Helin biiseissä on myös mukana tervetullutta huumoria, runotyttöyden kyseenalaistamista, nuorta verta ja innokkuutta. Ne kertovat loistavasti nuorten ihmisten maailmasta epävarmuuksineen ja hupsutuksineen. Kerrankin on kirjoitettu biisejä tästä ajasta, aidosti kaltaisteni nuorten aikuisten maailmasta. Oma ehdokkaani vuosittaiseen viisukarkeloon on siis löytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti