sunnuntai 21. helmikuuta 2010

Me ja muut

Viikko sitten lauantaina käytiin Sydäntalvenjuhlassa pöydässämme suurta seurapoliittista keskustelua. Koko pohdiskelu alkoi siitä, miten saisimme paikallisyhdistykseen lisää jäseniä. Keskustelun innoittamana olen miettinyt viikon meitä ja muita elävöitysseuroja.

Pohdinnassame nousi esille muun muassa se, saisimmeko lisää aktiiveja mukaan, jos viikkokokoontumisemme olisivat aina jossain julkisessa tilassa.

Pelottaako jäsenten kotonaan järjestämä toiminta uudet potentiaaliset ihmiset pois? Onko siinä yksi syy siihen, että nuorisotalolla tanssitreeneissä käyvät tulevat nihkeästi mukaan kodeissa järjestettävään tiede- ja taidepiiriin? Olisiko piirin nimi parempi olla vaikka viikkokkokoontuminen tai käsityöpiiri? Ajaako komealta kuulostava nimi aloittelijoita pois?

Toisaalta julkiset tilat häviävät kolkkoudessaan intiimeille yksityiskodeille. Ihmisten kotonaan järjestämä paikallistoiminta teetarjoiluineen on ainakin minulle ollut SCA:n sielu. Unikankareella tiede- ja taidepiirin aiheittain kiertävä sijainti on toiminut. Näin kenellekään ei sälytetä päävastuuta kotinsa tarjoamisesta pitäjän käyttöön.

Järkevin ratkaisu olisi mielestäni säilyttää tiede- ja taidepiiri ihmisten kodeissa, mutta yrittää madaltaa kynnystä tulla viikkopiireihin.

Moni on tullut sanomaan, että on harkinnut pitkään uskaltautumista mukaan toimintaan. Pitäisikin tuoda enemmän esille sitä, ettemme pure jokaista aloittelijaa, vaan otamme lämpimästi vastaan. Tanssijoita voisi saada aktiivisemmin mukaan myös muuhun toimintaan.

Keskustelussa kyseenalaistimme myös spekulaationa SCA:n vapaaehtoisuusperiaatteen. Saisimmeko enemmän jäseniä, jos meillä olisi palkattu markkinoija ja jäsentenrekrytoinnista vastaava henkilö?

Markkinointimme varmaan tehostuisi, mutta palkatun työtekijän palkka pitäisi maksaa seuran pussista. Miksei samantien alettaisi sitten maksaa palkkaa tapahtumanjärjestäjille? Nyt tapahtumamme ovat vapaaehtoisuuden takia niin halpoja, ettei mistään kaupallisesta firmasta saisi samanlaista elämysviikonloppua yhtä halvalla.

Sunnuntaina matkalla kotiin pohdimme meitä ja muita. Samassa autossa kun matkusti myös muissa seuroissa keskiaikaa harrastanut. Pidän siitä, että meillä kannustetaan ihmisiä määrittelemään itse oma tasonsa. Jäsenet ottavat itse selvää haluamistaan asioista, ylhäältä valmiina tulevan tiedon sijaan.

Toisaalta voisi olla mielenkiintoista päästä kokeilemaan joskus elävöittämistä muissa seuroissa. Päästä kokemaan esimerkiksi vain 1300-lukua elävöittävä tapahtuma.

Seurojen vällillä voisi olla enemmän yhteistyötä. Turussakin majailee vaikka kuinka monta erilaista elävöitysseuraa. Eri seuroissa vaikuttavat harrastajat voisivat tutustua paremmin toisiinsa paikallistasolla. Katsoa, onko eri seurojen välillä mitään yhteisiä intressejä.

Meillä samoissa tapahtumissa käyvät niin viikingit kuin pönkkähameiset renessanssi-ihmisetkin. Tunnelma on varmasti erilainen kuin tiettyä vuosisataa tai -kymmentä elävöittävissä tapahtumissa. Toisaalta SCA:n monialaisuus on myös sen rikkaus: Voi puhua eri aikakautta elävöittävien kanssa ja itse tehdä pukuja eri vuosisadoilta. Itse olen jämähtänyt 1300-luvulle, mutta moni aikamatkailee sujuvasti vuosisadalta toiseen.

Varusteisiin liittyvä osaaminen on meillä suhteellisen hyvää, mutta tapahtumien tunnelmaan voisi välillä panostaa enemmän. Itsekin voisin puhua vähemmän moderneista asioista tapahtumissa, keskittyä vain seuran omaan sisäiseen maailmaan.

Kieltoa paremmin asiassa toimisi kannustus ja oman esimerkin näyttäminen muille. Kaipaan välillä tapahtumiin lisää autenttisuutta. Mutta en silti toivoisi, että ylhäältä päin annettaisiin määräyksiä varusteitten tasosta tai kielen rumuudesta.

keskiviikko 17. helmikuuta 2010

Tapahtuman jälkeen

Järjestäjä rupeaa olemaan pikkuhiljaa jo voiton puolella. Tapahtuman järjestäminen oli nimittäin yllättävän rankkaa. Alkuviikosta olen nukkunut yli 12 tunnin yöunia ja päiväunet päälle. Koulun jälkeen olen vain maannut sohvalla haluamatta liikuttaa evääkään. Väsymyksen takia jäivät tanssitunnitkin väliin.

Pienikin osallistujamäärän kasvu vaikuttaa näemmä paljonkin järjestäjän työtaakkaan. Opetuksena voisi pitää sitä, että hommia kannattaa delegoida reippaammin eteenpäin. Jotenkin olen vain ollut lapsesta saakka huono pyytämään apua. Mikä siinä on niin kamalaa? Oman heikkoutensa ja avuttomuutensa näyttäminen muilleko?

Tapahtuma oli kai kokonaisuudessaan kuitenkin suhteellisen onnistunut. Teema olisi voinut näkyä hivenen enemmän, mutta ihmisillä näytti olevan hauskaa. Itsekin ehdin aina rentoutumaan pienen pätkän ennen kuin täytyi taas viilettää hoitamaan asioita.

Muutenkin tällä hetkellä tuntuu siltä, että on liikaa meneillään. Haluaisin vähän rauhoittaa elämääni kaiken hösellyksen keskellä. Mutta ongelmana on vain se, mistä päästä sen rauhoittamisen aloittaisi. Vapaa-ajan harrastuksista saa parhaimmillaan todella paljon positiivista energiaa, mutta nekin voivat alkaa maistua liikaa työltä. Onneksi ensi viikolla on loma, joka kulunee tosin pitkälti gradun parissa.

Kahden opiskelupaikan loukussa ei ole mikään ihme, että välillä hommat kasaantuvat päälle. Toivoisin voivani mahdollisimman pian saattaa loppuuun graduprojektin ja päästä kesittymään täysillä uuteen uraan. Maisterintutkinto on ärsyttävän lähellä, mutta silti vielä niin kaukana.

Paljon riippuu gradunohjaajien palautteesta. Nyt ei voi oikeastaan tehdä mitään muuta kuin odotella sitä palautetta. Ensi viikon jälkeen toivon tietäväni hiukan enemmän siitä, milloin pääsen palauttamaan uunituoreen gradun tiedekunnan kansliaan. Ajatukset haahuilevat tuontuostakin valmistujaisten suunnitelussa. Siitä on tullut eräänlainen rentoutumistapa.

Toisaalta maisteroitumisen odottelu on suorastaan huvittavaa: Eihän elämäni muutu lainkaan siitä, että saan yhden paperinpalan kouraani. Samalla lailla kulutan opinahjon penkkejä maisterinakin. Pikemminkin opintososiaaliset etuni huonontuvat, koska maisteri ei saa VR:n opiskelija-alennuksia. Silti maisteroituminen on minulle tärkeää. Se on osoitus siitä, että yksi prosessi on saatu kunnialla loppuun. Palkinto vuosien työstä, innostumisesta ja ajoittaisesta turhautumisesta.

Toivon, että maltan maisteroitumisen jälkeen rentoutua kunnolla. Ottaa gradupanikoinnilta vapautuneen ajan itselleni, oma hyvinvointini parantamiseen. Keskittyä elämään tässä ja nyt, ilman ahdistavia aikataluja ja tavoiteita.

torstai 11. helmikuuta 2010

Järjestäjän panikointia

Huomenna koittaa suuri päivä. Silloin starttaa luotsaamani keskiaikatapahtuma Sydäntalvenjuhla.

Aika monta aisiaa on täytynyt hoitaa ennen sitä ja aika monta asiaa on vielä hoitamatta. Keittiön nurkkaan on pesiytynyt jo lajiteltu ja listattu joukko tapahtumatarvikkeita. Kaupungille luovutettavat selvityslomakkeet on myös jo aika pitkälti täytetty. Vielä pitäisi käydä kaupungilla hommaamassa viime hetken tarvikkeita ja aloittaa pakkaaminen.

Sitten alkaa panikointi siitä, meneekö kaikki varmasti niin kuin on suunnitelmissa. Panikointi kuuluu ainakin omalta osaltani aina järkkärihommiin. Sitä huomaa huolehtivansa ihan kaikesta, Alkaa miettiä erilaisia kauhuskenaaroita sellaisistakin asioista, jotka eivät todennäköisesti voi mennä pieleen. Lohdutuksena tosin on se, että todennäköisesti osallistujat eivät huomaa, vaikka jotain pientä menisikin pieleen.

Keskiaikaseurassa on onneksi hyvä ilmapiiri tapahtumien järjestelyissä. Suuri osa osallistujista on osallistunut itsekin joskus jonkun tapahtuman järjestämiseen ja tietää, millaista on kantaa järjestäjän taakkaa harteillaan.

Meillä kaikki perustuu pelkästään vapaaehtoistyöhön, ja osallistujat osaavat arvostaa sitä. Hommia seuran ja tapahtuman eteen jaksaa tehdä, kun ihmiset tulevat kiittelemään järjestelyistä sunnuntaiaamuna. Yksi hienoimpia asioita seurassa onkin se, miten huomaavaisia ihmiset ovat toisiaan ja toisten tekemää työtä kohtaan.

Silti on sellainen olo, ettei ole pystynyt keskittymään tapahtumajärjestelyihin niin hyvin kuin olisi halunnut. Vaikka tapahtumien järjesteleminen on ylipäätänsä tosi mukavaa, päävastuu yhdistettynä gradun viimeistelyyn ja opiskelupaikan vaihdokseen on ollut välillä haastava yhtälö. Aikaa on ollut vaikea jakaa. Meneillään on yhtä aikaa monta suurta projektia.

Odotan innolla tapahtuman jälkeistä aikaa. Silloin voisi ihan vain istua alas tekemään käsitöitä vailla huonoa omatuntoa tekemättömistä töistä.

Tänä vuonna on tarjolla enemmän haasteita kuin edellisvuonna. Viime vuonna vedimme tapahtuman perinteisen kaavan mukaan, noudattaen tarkasti edeltäjäni ohjeita ja neuvoja. Tänä vuonna lähdimme rohkeasti uudistamaan yhtä Suomen vanhimmista keskiaikatapahtumista.

Ohjelmaa on rutkasti enemmän ja tapahtumalla on tietty teema. Uudistustyö näkyy kenties siinä, että tänä vuonna tapahtuma tuli täyteen ennätysajoissa.

Tapahtuma on kuitenkin niin paljon isompi ja monipuolisempi, että järjestäjän on vaikea pitää kaikkia lankoja käsissään, vaikka kokemusta edellisvuodelta onkin.

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Post mortem

Sain tänään tiedon puhelimitse keskiaikatoverin kuolemasta, kesken ruokatunnin. Vaikka en tuntenutkaan Thorvaldia kovin hyvin henkilökohtaisesti, uutinen kosketti silti. Keskiaika-aktiivien joukko on kuitenkin Suomessa sen verran pieni, että ihmiset tuntuvat läheisiltä, vaikkei heidän kanssaan olisikaan tekemisissä harrastuksen ulkopuolella. Suomen keskiaikaseuran perustajajäsenä Thorvald oli olennainen osa suomalaista keskiajanelävöittäjien joukkoa kaksi vuosikymmentä.

Tällaiset uutiset pistävät kuitenkin miettimään, miten vähän harrastajatovereitaan kuitenkaan itse asiassa tuntee. Muualla Suomessa asuvia kavereita näkee vain pari kertaa vuodessa, arjesta irrallaan olevissa erikoistilanteissa. Useimmat ihmiset ovat varmaan jollain tapaa erilaisia tapahtumakontekstissa kuin arkielämässä kaupan kassalla töiden jälkeen. Välillä tapaamisien välillä voi olla vuosiakin eroa: Silti juttu voi jatkua siitä, mihin jäätiin viime kerralla. Thorvaldinkin olin nähnyt viimeksi vuosia sitten, sillä viimeisinä vuosina häntä ei kovin usein tapahtumissa nähnyt.

Toisaalta keskiaikaharrastus on parhaimmillaan silloin, kun samat ihmiset pyörivät samoissa piireissä ja samoina keskiaikapersoonina vuosikymmeniä. Sellaisessa ajassa voi sanoa tuntevansa toisen ihmisen jo aika hyvin. Keskiaikaharrastukseen liittyvistä ystävistä tulee helposti muutakin kuin vain harrastustovereita. Vähitellen oppii tuntemaan myös ihmisten arkiminää keskiaikaminän ohella. Toisaalta myös keskiaikapersoona kehittyy yhteisten kokemusten myötä.

Moni harrastaja on alkanut pyöriä keskiaikapiireissä todella nuorena. Tällöin harrastajien yhteinen matka on myös yhteinen matka kohti aikuisuutta ja sen velvoitteita. Keskiaikaharrastus muokkaa nuoren ihmisen kuvaa itsestä ja antaa paljon elämän eväitä. Yhteisö nousee tärkeäksi.

Thorvaldin muistan lähinnä iloisena ja nauravaisena veikkona, joka viihtyi viikinkivaatteissaan pelipöytien ja juomasarven äärellä. Muistan sen, miten hyvin minut otettiin mukaan porukkaan, kun aloitin teini-ikäisenä harrastuksen. Thorvaldin ja muiden Aarnimetsän vanhimpien asukkaiden suhtautumisessa ei näkynyt minkäänlaista halveksuntaa tai varauksellisuutta uutta ja nuorta harrastajaa kohtaan.

Voin hyvin kuvitella Thorvaldin istumassa Valhallan pitkän pitopöydän ääressä, kuten aikanaan Aarnimetsän pitosaleissa, juomasarvineen elämästä nauttien.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Kotisohvan Carrie Bradshaw

Eilen illalla katsoin telkkarista n:nnen kerran Sinkkuelämää-sarjan päätösjaksoja. Maanantai-illoissa uusintoina esitetty sarja antoi aina hyvän syksäyksen lopuviikolle naisellisesta hömpästään huolimatta tai ehkäpä juuri siksi.

Blogia näpytellessä ja toimittajakoulutuksessa istuessa tuntuu välillä siltä kuin olisi tosielämän nuhjuisempi versio Carrie Bradshawsta. Pari vuotta sitten kesällä hipsiessäni auringonlaskun aikaan kaupungilta kotiin tyttömäisessä pitsimekossani ja avokkaissani Tuomaansiltaa pitkin tuntui hetken siltä kuin eläisin omasta elämästäni kertovan Sinkkuelämän alkutekstejä. Alkuteksteissä pitäisi ehdottamasti näyttää kaupungin ylvästä profiilia Tuomiokirkkoineen sillalta käsin ja minua juokemassa sen halki Carriemaisesti korkokengissäni. Mikäköhän sen sarjan nimi olisi? The city and no sex?

Manolo Blahnikien
sijaan kipittelen kirpputorikengissäni ja Carrien huolitellun kampauksen sijaan tukkani sojottaa miten milloinkin. Vaatteeni eivät ole uusinta muotia, mutta oma tyyli on minulle tärkeää, vaikka aina ei siltä näytä. Edellisestä suhteestani on aikaa vuosissa laskettuna paljon kauemmin kuin haluaisin itsellenikään myöntää. Vilkkaan yöelämän sijaan minua kiinnostaa paljon enemmän kotisohva ja rauhalliset keskustelut ystävien kanssa. Kaupungilla tulee itse asiassa liikuttua aika vähän.

Kuitenkin samaistun täysin erilaista elämää viettävään Carrie Bradshawiin kumppaneineen. Mikä meitä sitten yhdistää? Rakkaudenetsintä, oman tien kulkeminen vai yksinasuminen?

Sarja kertoo ennen kaikkea naisten välisestä ystävyydestä, ei pelkästään kylmästä glamourelämästä. Toisaalta chick litin koko olemus on pohjimmiltaan siinä, että kotisohvien Carriet voivat hakea todellisuuspakoa sellaisesta maailmasta, joihin heillä itsellään ei olisi ikinä pääsyä. Sellaisesta maailmasta, jossa taloudelliset edellytykset eivät merkitse mitään. Mielenkiintoisia miehiä, jotka kiinnostuvat juuri sinusta, löytyy joka jaksossa. Niissä tukka ei hapsota tai meikkauskäsi kieltäydy yhteistyöstä.

Sarjassa annetaan yksinasuvien sinkkujen elämästä kovin ruusuinen kuva: Missä ovat kuvaukset yksinäisiltä ja toivottomilta tuntuvista illoista? Sarjan naiset eivät tunnu koskaan kokevan riittämättömyyden tunnetta tai pohtivan oman ruumiinsa vajaavaisuutta. Heillä ei ole koskaan itsetunto-ongelmia ja kaikkien miesten katseet kääntyvät juuri heihin.

Tosielämän Carrieiden elämä on varmasti aika toisenlaista. Itsekseen sitä päätyy miettimään liikaa menneisyyttä ja tulevaisuutta: Pelkäämään sitä, että saksanpaimenkoira syö puolet kasvoistasi kun olet kuollut yksin yksiöösi, kuten toinen fiktiosinkku Bridget Jones vertasi osuvasti.

maanantai 1. helmikuuta 2010

Hajumuistoja keskiajalta

Olin lauantaina juttukeikalla Aboa vetus et Ars nova - museossa. Aheeni liittyi Ars novan DDR-näyttelyn taiteilijavierailuun, mutta samalla piti tottakai käydä myös katsastamassa vetuksen puoli, monen vuoden jälkeen.

Vaikka asun lyhyen kävelymatkan päässä, tulee maan parhaassa ja kaiketi ainoassa keskiaikamuseossa käytyä hävettävän harvoin. Edellisestä kerrasta oli aikaa vuosia.

Museokauppa oli ainakin kohentunut huomattavasti siitä, kujn siellä edellisen kerran kävin. Keskiaikaan liittymätön krääsä oli korvautunut tieteellisellä kirjallisuudella, astioilla ja muulla elävöitysharrastuksen kannalta tarpeelliselta. Itse museon alueellakin oli kaivettu jonkin verran lisää ja perusnäyttely hiukan vaihtunut.

Valitettavasti asusteisiin keskittynyt Keskiajan bling bling -näyttely oli jo ehtinyt siirtyä muualle, eikä uutta vaihtonäyttelyä ollut vielä ehditty pystyttää. Kevään teemana museossa on ääni ja vetukseen luodaan erilaisia keskiaikaisia äänimaailmoja. Koska yliopistokollegani on museolla töissä, kuullaan näyttelyssä jälleen yliopistolta tuttujen ihmisten ääniä puhumassa muinaiskieliä.



Entäs se haju, johon viittaan otsikossani? Keskiviikona ostin lähimmästä käsityöliikkeestä aivan ihanaa norjalaista Naturgarn-lankaa. Langan valmistus kuulemma lopetetaan ja siksi sitä myydään vähän päälle eurolla kerä.

Langasta lähti heti valmistumaan pakkaskelien innoittamat superlämpimät kintaat, jotka ovat nyt jo käyttökunnossa. Langassa on aivan ihana rasvaisen lampaanvillan tuoksu, joka on paljon vahvempi kuin suomalaisessa perusnovitassa.

Unikankareen viikkopiirissä ruvettiin sitten puhumaan villan tuoksusta Naturgarnin innoittamana. Todellisen villafriikin kuulemma tunnistaa siitä, että hän imppaa villanhajua innoissaan aina kun siihen on mahdollisuus, ei saa siitä kyllikseen. Todellinen harrastaja kuulemma saattaa tunnistaa jopa lammasrodunkin hajun perusteella sekä katsomalla villalangan tekstuuria.

Pitäjämme villaharrastajan mukaan norjalaisen langan vahvempi haju johtunee siitä, että suomalaiset teolliset valmistajat kuulemma sekoittavat hyvin hanakasti eri lammasrotujen villaa keskenään, kun taas ulkomailla eri lammasrotujen välisiä eroja kunnioitetaan enemmän. Toisaalta en tiedä, saattaisiko villalangan vahvempi haju johtua osaltaan myös sen värjäämättömyydestä.

Yksi parhaimpia elävöityshistoriani hajumuistoja liityy Hämeenlinnan keskiaikamarkkinoihin kesällä 2008. Koko lauantaipäivän vettä tuli kaatamalla ja koko alue oli kuin yhtä suurta kuravelliä.

Markkinapäivän lopulla värjöttelimme kaikki pienessä esittelyteltassa sadetta pitäen. Kaikilla oli litimärkää villaa yllä. Haju oli kauniisti sanottuna autenttinen. Siinä pääsi kai lähelle keskiaikaista sadepäivän hajumaailmaa.

Tapahtumamme elävöittävät romantisoitua keskiaikaa. Niissä eivät kovinkaan usein haise kadulle mätänemään heitetyt jätteet tai pesemättömälle iholle noussut hiki.

Lähimmäksi keskiaikaista hajumaailmaa on päästy varmaan silloin, kun vessan putket ovat alkaneet reistailla kesken tapahtuman. Tai kun on unohtanut peseytymisvälineet kotiin ja viilettää hikipäässä villat yllä koko viikonlopun.

Olisi mielenkiintoista matkustaa aikakoneella keskelle keskiaikaista kaupunkia ja saada tietää, oliko siellä todella niin pahanhajuista kuin nykyään kuvitellaan.

Reagoivatko ihmiset hajuun millään tavalla vai olivatko he lapsesta saakka turtuneita tiettyihin hajuihin? Millaiset tuoksut tuntuivat epämiellyttäviltä keskiajan ihmisestä ja olivatko ne samoja kuin nykyään? Ovatko pahat hajut muuttuva kulttuurinen kategoria? Olisi mielenkiintoista löytää tuoksuihin ja hajuihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta.