Viime viikonloppu oli yksi ihanimmista viikonlopusta pitkään aikaan. Riemun syynä olivat tämän neidin valmistujaispippalot sekä ihanat ystävät. Viikonlopun positiivisella energialla tuli tehtyä viikkokausia odotellut suursiivous maanantaina ja laitettua parveke kevätkuntoon. Juhlinnasta ei tullut edes krapulaa!
Perjantaina tuli kaverini Kaisa Tampereelta valmistujaishumuun. Samalla sain kaipaamani pikakurssin valokuvauksesta kuvajournalismin kurssia varten. Kun päivän valmistujaisjärjestelyt ja kuvausprojektit oli saatu loppuun, piti lähteä katsastamaan vajoavaa Myllysiltaa. Kamera oli mukana, tottakai! Kuulaassa kevätillassa oli satumaisen kaunista ja tyyntä, vaikka sormia ja nenänpäätä paleltikin.
Lauantaina olikin sitten itse juhlien vuoro. Kuvan kakku oli ihan itse tehty Hellapoliisin-reseptiä hiukan tuunaten. Hyydyttämisen vaiva oli sen arvoista. Juhlat olivat oikein lämminhenkiset, kuten eräs vieraista totesi. Ehkä hienointa oli se, että eri tuttavapiireistä olevat vieraat oikeasti minglasivat keskenään.
Kuten improvisoidussa juhlapuheessani totesin, en ole vieläkään oikein tajunnut, että yliopistovuodet olivat nyt konkreettisesti tässä. Elämä jatkuu samanlaisena maisterinakin. Samojen ongelmien kanssa painitaan edelleen. Ihan kokonaan en ole alma materiani hylkäämässä. Ajatelinhan hommata Tyyn siipisoihdun vapuksi lakkia koristamaan.
Elämästäni olisi jäänyt puuttumaan paljon, mikäli en olisi koskaan Turkuun päätynyt. Yliopisto muuttaa peruuttamattomasti ajattelutapaa. Yliopisto on enemmän kuin seinät ja yliopistoaika enemmän kuin saavutettu tutkinto. Se on elämää riemuineen ja suruineen. Päällimmäiseksi jää kuitenkin positiiviset muistot.
Suureen osaan ystävistä olen tutustunut yliopistolla. Tähän astisen aikuiselämäni olen viettänyt yliopistolla, kuten eräs toinen tänä keväänä valmistuva totesi. Viidessä vuodessa olen kotiutunut Turkuun. Ylioppilaskylän tienoosta tulee yhä enemmän koti vuosien myötä.
Sunnuntaikävelyllä valokuvasin lempipaikkaani Turussa koulutyötä varten. Paikkana oli Pyhän Katariinan kirkon hautausmaa aivan Yo-kylän kupeessa. Kalmisto on ollut menneinä yliopistovuosina tärkeä hiljentymisen paikka. Aika tuntuu pysähtyneen hautausmaan muurien sisäpuolella. Muurien ulkopuolella odottaa hektinen elämä vaatimuksineen, mutta portit pitävät sen tiukasti poissa. Yritin saada vangittua samaa tunnetta kuviini.
Kalmiston rauha oli täydellisimmällään aurinkoisena sunnuntaipäivänä.Valo siivilöityi kauniisti puiden läpi hautapaasille. Vanhoissa hautakivissä on jotain taianomaista. Paikkaan on säilötty muistoja menneiltä vuosisadoilta.
Parasta paikassa on kuitenkin se, miten ihmiset ovat ottaneet sen omakseen. Hautausmaa on oleellinen osa Yo-kylän arkea. Hautausmaata ei ole eristetty elämästä. Ihmiset viettävät aikaa kalmistossa ja oikaisevat sen läpi matkoillaan. Hautausmaan käyttö vainajia kunniottaen tuo alueelle oman leimansa.
Valokuvaussessiokin sai uuden käänteen, kun törmäsimme sunnuntaikävelyllä olevaan ystävään. Lounaskutsu esitettiin. Päädyimme syömään yhdessä fetapastaa ja puhumaan akateemisista aiheista: filosofiasta, kirjallisuustieteestä, fotorealismista, yliopistosta ylipäätään. Yo-kylän 18 neliön yksiössä nautittiin sunnuntaisesta boheemista intellektualismista parhaimmillaan.
Lounastelu oli samalla myös nostalgiatrippi vuosien taa. Legendaarisemmat opiskeluvuodet liittyvät Varissuon soluun ja Yo-kylään. 17 neliöön mahtui paljon tunnetta, haaveita ja hyviä hetkiä. Silloin tiesi, että naapurissa asuu ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät, mitä sinulle kuuluu.
Silloin olin täynnä naiivia tulevaisuuden uskoa. Koko maailma tuntui makaavan sylissä vain sinua itseäsi varten. Mikään este ei voinut olla estämättä suuria haaveita toteutumasta. Sitä tunnetta on enää myöhemin mahdotonta saada takaisin.
Perjantaina tuli kaverini Kaisa Tampereelta valmistujaishumuun. Samalla sain kaipaamani pikakurssin valokuvauksesta kuvajournalismin kurssia varten. Kun päivän valmistujaisjärjestelyt ja kuvausprojektit oli saatu loppuun, piti lähteä katsastamaan vajoavaa Myllysiltaa. Kamera oli mukana, tottakai! Kuulaassa kevätillassa oli satumaisen kaunista ja tyyntä, vaikka sormia ja nenänpäätä paleltikin.
Lauantaina olikin sitten itse juhlien vuoro. Kuvan kakku oli ihan itse tehty Hellapoliisin-reseptiä hiukan tuunaten. Hyydyttämisen vaiva oli sen arvoista. Juhlat olivat oikein lämminhenkiset, kuten eräs vieraista totesi. Ehkä hienointa oli se, että eri tuttavapiireistä olevat vieraat oikeasti minglasivat keskenään.
Kuten improvisoidussa juhlapuheessani totesin, en ole vieläkään oikein tajunnut, että yliopistovuodet olivat nyt konkreettisesti tässä. Elämä jatkuu samanlaisena maisterinakin. Samojen ongelmien kanssa painitaan edelleen. Ihan kokonaan en ole alma materiani hylkäämässä. Ajatelinhan hommata Tyyn siipisoihdun vapuksi lakkia koristamaan.
Elämästäni olisi jäänyt puuttumaan paljon, mikäli en olisi koskaan Turkuun päätynyt. Yliopisto muuttaa peruuttamattomasti ajattelutapaa. Yliopisto on enemmän kuin seinät ja yliopistoaika enemmän kuin saavutettu tutkinto. Se on elämää riemuineen ja suruineen. Päällimmäiseksi jää kuitenkin positiiviset muistot.
Suureen osaan ystävistä olen tutustunut yliopistolla. Tähän astisen aikuiselämäni olen viettänyt yliopistolla, kuten eräs toinen tänä keväänä valmistuva totesi. Viidessä vuodessa olen kotiutunut Turkuun. Ylioppilaskylän tienoosta tulee yhä enemmän koti vuosien myötä.
Sunnuntaikävelyllä valokuvasin lempipaikkaani Turussa koulutyötä varten. Paikkana oli Pyhän Katariinan kirkon hautausmaa aivan Yo-kylän kupeessa. Kalmisto on ollut menneinä yliopistovuosina tärkeä hiljentymisen paikka. Aika tuntuu pysähtyneen hautausmaan muurien sisäpuolella. Muurien ulkopuolella odottaa hektinen elämä vaatimuksineen, mutta portit pitävät sen tiukasti poissa. Yritin saada vangittua samaa tunnetta kuviini.
Kalmiston rauha oli täydellisimmällään aurinkoisena sunnuntaipäivänä.Valo siivilöityi kauniisti puiden läpi hautapaasille. Vanhoissa hautakivissä on jotain taianomaista. Paikkaan on säilötty muistoja menneiltä vuosisadoilta.
Parasta paikassa on kuitenkin se, miten ihmiset ovat ottaneet sen omakseen. Hautausmaa on oleellinen osa Yo-kylän arkea. Hautausmaata ei ole eristetty elämästä. Ihmiset viettävät aikaa kalmistossa ja oikaisevat sen läpi matkoillaan. Hautausmaan käyttö vainajia kunniottaen tuo alueelle oman leimansa.
Valokuvaussessiokin sai uuden käänteen, kun törmäsimme sunnuntaikävelyllä olevaan ystävään. Lounaskutsu esitettiin. Päädyimme syömään yhdessä fetapastaa ja puhumaan akateemisista aiheista: filosofiasta, kirjallisuustieteestä, fotorealismista, yliopistosta ylipäätään. Yo-kylän 18 neliön yksiössä nautittiin sunnuntaisesta boheemista intellektualismista parhaimmillaan.
Lounastelu oli samalla myös nostalgiatrippi vuosien taa. Legendaarisemmat opiskeluvuodet liittyvät Varissuon soluun ja Yo-kylään. 17 neliöön mahtui paljon tunnetta, haaveita ja hyviä hetkiä. Silloin tiesi, että naapurissa asuu ihmisiä, jotka ihan oikeasti välittävät, mitä sinulle kuuluu.
Silloin olin täynnä naiivia tulevaisuuden uskoa. Koko maailma tuntui makaavan sylissä vain sinua itseäsi varten. Mikään este ei voinut olla estämättä suuria haaveita toteutumasta. Sitä tunnetta on enää myöhemin mahdotonta saada takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti