Naamioni lauantaille on miltei tehty. Naamion väsääminen johti ajatukset kohti omaa keskiaikapersoonaa. Eveliina ja Gytha – ovatko ne vain persoonani kaksi erilaista puolta vai kietoutuneet lopullisesti yhteen?
Kun aloitin keskiaikaharrastuksen, ajattelin keskiaikapersoonani edustavan kaikkea sitä, mitä arkinen Eveliina ei ollut. Gythailu oli tavallaan tapa irtautua valmiista muoteista ja luoda jotain aivan uutta.
Siinä missä Eveliina on epäsosiaalinen ja ujo, Gytha on välillä ärsyttävänkin yltiösosiaalinen kaikkien kaveri. Gytha on toiminnan ihminen ja kokenut emäntä. Eveliina taas tuhlaa aivan paljon energiaa maailman murheitten pohtimiseen, haahuiluun ja kriiseilyyn. Gytha 1300-luvulta jaksaa hymyillä ja nauraa, vaikka nykyajan Eveliinaa kuinka ahdistaisi.
Tästä se alkoi. Naamion ensimmäinen paperiversio.
Ihan näin kahtiajakautunut persoonani ei onneksi ole. Vuosien varrella arkipäivän Eveliina on saanut paljon keskiaikaseuran Gythan piirteitä. Moderni minä tunkee myös keskiaikaminään ja päinvastoin.
Keskiaikainen Gytha on modernia Eveliinaa paljon positiivisempi, koska romantisoidulla keskiajalla on noin yleisesti ottaen kivaa. Aarnimetsä on vapaa-aikaa, hyvää ruokaa, juomaa ja mahtavia keskusteluja ja ihania ihmisiä.
Gytha on kuin naamio nykyajan ikävyyksiä vastaan, oikeutettu syy siirtää modernit murheet pois mielestä ainakin hetkeksi. Keskiaikailu on ainakin minulle runotytön eskapismia.
Silmänaukot on leikattu. Taustalla lymyävät kasvivärjätyt kirjontalangat.
Vaikka ei tietoisesti ylläpitäisikään tiettyä keskiaikapersoonaa, on silti tapahtumaympäristössä aivan erilainen kuin kotisohvalla. Silti seurassa ei tarvitse yrittää väkisin olla positiivinen. Muutamassa takavuosien tapahtumassa tunnelma on ollut hakusessa henkilökohtaisista syistä. Yleensä hymy tulee kuitenkin huulille yrittämättä.
Seurassa on hienoa se, miten samat ihmiset elävät samoissa keskiaikahahmoissa jopa vuosikymmeniä. Vielä hienompaaon se, että seuraan saa kuka tahansa tulla omana itsenään luomatta välttämättä erillistä keskiaikapersoonaa keskiaikanimeä lukuun ottamatta.
Hahmo saa muotonsa usein vasta vuosien myötä. Ehkä sen ei tarvitsekaan tulla koskaan valmiiksi. Gytha kehittyy, ottaa vaikutteita tapaamiltaan ihmisiltä, oppii uusia taitoja ja asettaa uusia haasteita ihan kuten Eveliinakin. Monesti nuo taidot ja tavoitteet ovat samanlaisia niin keskiajalla kuin 2010-luvullakin.
Hienoa seurassa on myös se, miten ihmiset tulevat läheisiksi vuosien mittaan. Samalla raja keskiaikaseuraminän ja arkiminän välillä hämärtyy. Ehkäpä tuota rajaa ei ole koskaan ollutkaan olemassa. Vuosien varrella on tullut käytyä monia hienoja syvällisiä keskusteluja niin notkuvien pitopöytien kuin höyryävien patojenkin ääressä, saunan portailla ja kanssaharrastajien kotisohvilla. 
Kuka minä olen? En kai vaan ilkamoiva Rouva kevät!
Joissain tilanteissa iskee kuitenkin identiteettikriisi – kuka minä olen, Gytha vai Eveliina?
Jos esimerkiksi kirjoittaa arkielämän tutulle seuraan löyhästi liittyvää sähköpostia, joutuu miettimään kummalla nimellä viestin allekirjoittaa. Kun pitäisi historiallisten tanssien leirillä esittäytyä, ei tiedä kumman nimen sitä oikein sanoisi. Niin monet tanssijoista tuntevat minut kuitenkin paremmin Gythan nimellä. Ehkä olen lopulta hiukan kumpaakin.
Syksyllä tulee umpeen yhdeksän vuotta Gytha Bielkenä. Niitä en vaihtaisi pois. Eveliinan elämästä olisi jäänyt monta asiaa puuttumaan ilman Gythaa.
Mietin joskus, mikä on saanut pysymään näinkin pitkään mukana. Yksi vastaus on varmasti ihanat ihmiset ja mahtava tunnelma. Ne luovat SCA:n sielun ja saavat uskomaan Unelmaan, ainakin hetkeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti