sunnuntai 15. huhtikuuta 2012

Vuoren laella

On ensimmäisiä kevätiltoja. Aurinko laskee horisonttiin, taivaalla on enää vain kapea purppurainen rantu. Katselen Luolavuoren laelta hiljaisena sykkivää kaupunkia.

Olin lähtenyt kävelylle iltamyöhään raskaan viikonlopun jälkeen. Päätin poiketa tutuilta poluilta hämärtyvässä kevätillassa. Olin kävellyt usein muutettuani läheisen Luolavuoren juurella. Nyt suuntasin rohkeasti ylemmäs, kohti rauhaa ja hiljaisuutta.

Alhaalta katsottuna Luolavuori näyttää aivan tavalliselta mäeltä Todellisen luontonsa se paljasti kavutessa kohti huippua vasta vähitellen. Ja vuori se todellakin oli. Sen rinnalla Vartiovuori vaikuttaa vain pieneltä mäennyppylältä. Luulin monta kertaa jo päässeeni huipulle, kun edessä odotti vielä uusi rinne.

Huipulla odottavaa näkymää en olisi mitenkään osannut odottaa. Tasaisella laella kyyhötti vain yksinäinen puu ja sen viereen kyhätty Jatulintarha. Näköalat ulottuivat suunnattoman kauas. Melkeinpä hävettää, että olen hehkuttanut Liisankadun kallioiden upeaa näköalaa Turun linnalle saakka. Se ei ole tähän verrattuna paljon mitään.

Alapuolella levittyvä kaupunki vaikutti samalla niin suurelta ja kuitenkin niin pieneltä. Kirkkojen tornit hädin tuskin erottuivat tummuvaa horisonttia vasten. Valomeri ulottuu loppujen lopuksi vain hyvin pienelle alueelle.

Turku sijaitsee loppujen lopuksi keskellä vihreää metsää, peltoaukeita ja sisäsaariston rihmaston äärellä. Kaiken tämän vain unohtaa urbaanin hyörinän ja hektisen hulinan keskellä. Silti tänne ylöskin kuului tasainen liikenteen humina, jotenkin turvallisena. Joskus sitä vain tarvitsee rauhoittumisen hetkiä ja paikkoja, paluuta luontoon keskellä kaupunkia.

Punainen raita kävi yhä kapeammaksi. Kevätyön ensimmäiset tähdet alkoivat jo tuikkia. Ihan niin kuin käkikin olisi kukkunut jossain hyvin kaukana. Maisema asetti omat pienet ongelmat laajempaan perspektiiviin. Aloin suunnata alaspäin yhä hupenevassa valossa, tällä kertaa vuorenrinnettä kiertävää isompaa polkua pitkin.

Tajusin, että joskus sitä asiat näyttävät selkeämmiltä kauempaa katsottuna. Ylhäältä katsottuna on aivan selvää, että minne päin täytyy suunnata, mutta suunnan kadottaa, kun puut ja rakennukset alkavat haitata näköaloja. Mutta silti se oikea suunta on aina jossain olemassa.

Pääsin valaistulle lenkkipolulle juuri kun alkoi olla liian pimeää epätasaisessa maastossa rämpimiseen. Astuin taas valomainosten, ohi suhahtelevien autojen ja pyyhältävien pyörien maailmaa. Pienen pimeyden jälkeen pienikin valo tuntui taas paljon vahvemmalta. Kaupunkielämää vaatimuksineen oli taas hiukan helpompi kestää.

Kotimatkalla Takamaantietä pitkin loikki keväästä huumautunut rusakko kohti Kaskentietä. En ollut aikaisemmin tajunnut, miten mahtavaa huminaa Kaskentieltä yömyöhälläkin kuuluu. Korva on jo kai turtunut siihen. Luulin olleeni retkilläni monta tuntia. Mutta Lähi-Siwa olikin vielä auki. Se tuntui jotenkin epätodelliselta.

Avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Viikkojen ja kuukausien jälkeen kirjoittaminen tuntui taas helpolta ja keveältä, eikä vain puurtamiselta ja pinnallisilta raapaisuilta.

Internetistä sain tietää, että Luolavuoren nykyinen korkein kohta onkin vanha kaatopaikka, Luolavuoren oikea huippu on paljon matalampi. Mutta se ei paikan kauneutta pilaa, lisää vain kauneuteen tietyn rappioromantiikan särmän. Ihailemani Jatulintarhakin on vain kulttuuripääkaupungin jälkeensä jättämää perintöä. Pitäisi kai mennä etsimään Luolavuoren kuuluisia luoliakin joskus, mutta mieluiten päivännäöllä.

torstai 12. huhtikuuta 2012

Ihan mieletöntä!

Kyllä Suomi on hassu maa: Täällä etelässä ollaan jo ihan kevätfiiliksissä ja leskenlehtiäkin löytyy. Silti ei tarvitse matkata kuin pari tuntia junalla Keski-Suomeen, niin vastassa on täysi talvi.

Pääsiäisenä pääsin viettämään aikaa lapsuuden intohimoni hiihtämisen parissa pitkästä aikaa. Olin ollut huolissani siitä, että pääsiäisen takia liikunta jää väliin, mutta tosiasiassa viihdyin keväthangilla kolme kertaa päivässä. Laskin, että parhaimmillaan tuli hiihdettyä noin 21 kilometriä päivässä. Se on ihan jo hyvä saavutus parin vuoden tauon jälkeen.

Oli hienoa huomata, miten oma rohkeus laduilla lisääntyi päivä päivältä. Aluksi jännitti riittääkö kunto, pysyykö pystyssä ala- ja ylämäissä ja jyrkissä mutkissa ja tuleeko jalkapohjan lihakset kipeäksi. Loppuajasta antoi hiihtolenkeillä suksen luistaa huomattavasti rohkeammin.

Jalkapohjassa päkiän vieressä on nimittäin sellainen lihas, jota ei ilmeisesti muuten tule juurikaan treenattua. Sen olemassaolon tuntee vain pitkän hiihtolenkin jälkeen. No, tulihan ne lihakset kipeiksi, mutta hyvällä tavalla. Aamulla sängystä noustessa vatsalihaksetkin muistuttelivat olemassaolostaan. En ollut aikaisemmin tajunnut, miten kokonaisvaltaista treeniä koko keholle hiihtäminen onkaan.

Samalla huomasin ilokseni, miten paljon kuntoni on kohentunut. Edellinen aikuisiän hiihtoinnostus katkesi muutaman pienen hiihtolenkin jälkeen juuri jalkapohjien kipeytymiseen. Nytkin jalkapohjissa tuntui, mutta ei niin paljon, että lenkkiä oli tarvinnut jättää kesken.

Aikaisemmin vedin lyhyitä lenkkejä, nyt menin rohkeasti järven ympäri metsälenkin kautta. Jouluna jo parin kilometrin kävely hengästytti, nyt 7 kilometrin hiihto sai sopivasti hien pintaan, muttei tuntunut missään vaiheessa liian raskaalta.

Mikä siinä hiihdossa on sitten niin kivaa? Hiihdellessä pääsee nauttimaan omasta rauhasta ja mahtavista maisemista. Sukset vaan suhisevat tyhjällä ladulla.

Korvessa voi rauhassa hihkua mäen päällä voitonhuudahduksia. Pääsiäisen aikoihin tuli hihkuttua enemmän kuin aikoihin. ”Ihan mieletöntä!”, kaikui autioilla laduilla aika hyvin.

Oman järven laduilla tulee harvoin kukaan vastaan, joten ei tarvitse pelätä ohikiitäviä himohiihtäjiä. Ladut on vedetty isän vanhasta puukelkasta muokatulla latukoneella pitkin auraamattomia metsäautoteitä ja järvenselkää. Hirvet vaan tallovat ikäviä kuoppia pitkin poikin latua. Mutta sehän on vain hyvää tasapainotteluharjoitusta. Tulipa lenkeillä bongattua myös jäniksen, suden ja olettavasti karhunjälkiä. Tällainen korpien hiihtoharrastus on siis melkoista arjen luksusta.

Tänäänkin tuli taas hihkuttua, tällä kertaa Turussa. Tein heti aamutuimaan kävelylenkin meren rantaan Uittamolle. Sulanut Pitkänsalmen selkä oli niin hieno näky, että piti vähän innostua koiran ulkoiluttajien kauhuksi. Ihanaa, että asun nyt näin lähellä merta. Veden äärellä rauhoittuu sopivasti. Uittamon lenkitkin sujuvat nyt kevyemmin kuin pari kuukautta sitten.

Olen yhä enemmän päätynyt siihen, että minulle sopivat parhaiten hiukan ehkä yksitoikkoisetkin yksilölajit kuten hiihto, vesijuoksu ja uinti. Siis semmoiset lajit, joissa voi samalla pohtia omia juttuja ja kilpailla vain omaa itseään vastaan.

Mieluiten liikun luonnossa, radan kiertäminen uimahallissa alkaa helposti kyllästyttää. Onneksi vajaan kuukauden päästä pääsee jo maauimalaan.

Yksilölajien vastapainoksi on sitten kiva harrastaa välillä jotain, missä on vähän enemmän haastetta. Lindy hopissa haasteena on paitsi uusien liikeratojen opettelu, myös oman kehonsa ja tanssipartnerin kehon kuunteleminen. Tanssi on ennen kaikkea yhteistyötä ja parin välistä kommunikaatiota. On hyvä opetella yhteistyötä ja kommunikaatiotakin välillä, ettei elämä mene vain yksin puurtamiseksi.

Viime aikoina minua on myös vähän houkuttanut kokeilla juoksuharrastuksen aloittamista. Kynnys on aika korkea. Juoksun oli se juttu, jota inhosin jo lapsena. Rintaan sattui, joka paikka hölskyi ja luokkakaverit ilkkuivat huonolle motoriikalleni. Kaikista pahimpia liikuntatraumoja pesäpallon lisäksi onkin koulun jokavuotinen mailinjuoksu.

Toisaalta voisi olla vapauttavaa huomata pystyvänsä johonkin, missä on ollut aina tosi huono. Minua jännittää myös, miten polvet kestäisivät juoksemista.

Välillä minua jopa suorastaan huolestuttaa liikkumisintoni. Joka päivä on liikuttava edes vähäsen. Huomaan olevani melkoisessa endorfiinikoukussa. Välillä toivoisin, että elämässäni olisi jotain muutakin sisältöä kuin painonpudotusta, liikuntaa ja käsitöitä.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Tieteitä ja taiteita


On tähän kevääseen keskiaikaakin mahtunut, vaikka jostain syystä keskiajan raportointi on jäänytkin väliin. Linkki

Unikankareen tiede- ja taidekevät on ollut tällä kertaa projektimuotoinen. Eniten projektimuotoisuus näkyi viikonloppukerroilla Turun keskiaikamarkkinoitten puvustamossa.

Siellä projektinani oli kaunisvuorinen turkoosi vestito eli italialaisen varhaisen renessanssipuvun päällystakki. Mallina oli tämä kuva. Puku on vielä kesken, mutta hihat on jo sovitettu ja kaavoitus valmis. Kankaan puutteen takia valtavan monesta kiilasta tehty helma valmistuu jo kovaa vauhtia.

Tämän puvun päälle tulee vielä turkoosi takki.

Kokeilin ensimmäistä kertaa sellaista vuoritusta, jossa päällyskankaan sauman varat avataan vuoriin. Vuorista tulee siis raidallinen. Raidallisuus sopii sikäli hyvin, että vuorikankaassa itsessäänkin on hiukan ohuempia kevyempiä raitoja.

Tämän kankaan ostamiseen houkutteli vieläpä enneuni, jonka Marjo näki pukukurssin alla. Uneissa ostin metreittäin juuri tuota kangasta. Pitihän se uni sitten toteuttaa kangaskauppareissulla. Oiskohan sitä vielä saisikohan siitä vielä mekon moderniin arkikäyttöön?

Tämän takin vuori on niin nätti, että tekisi mieli käyttää sitä nurinpäin.

Keskiaikamarkkinoiden puvustamo on muuten aika hienossa talossa Suurtorin laidalla. Talo on Juseliuksen talo ja se on rakennettu 1892. Talo komeilee uudenmaankadun ja Hämeenkadun risteyksessä. Sisältä portaikko muistuttaa erehdyttävästi aitoa italialaista renessanssipalatsia. Vaikka käytävät on remontoitu joskus varmaan 70-luvulla karun rumiksi, on puvustamon tiloissa hienoja kakluuneja ja seinämaalauksia.

Juseliuksen talon ihana porraskäytävä.

Näin hienossa ympäristössä piti sitten tietysti ottaa pukukuvia pukukokonaisuuden jo valmistuneista osista. Niistä tuli niin hienoja, että päätyivät sitten blogin uuteen ulkoasuunkin.

On täällä toki muutakin keskiaikaista puuhattu. Seuran vuosikokouksessa virkani vaihtui voudista tiede- ja taideneuvokseksi. Otin heti härkää sarvista ja aloitin kauan jo suunnitellun pitäjän kirjotun seinävaatteen.

Neljä ensimmäistä tilkkua.

Projektissa osallistujat kirjovat tilkkuja, joista kootaan sitten seinävaate. Sinisiin tilkkuihin kirjotaan valkoinen torni ja valkoisiin saa kirjoa, mitä vaan mieli tekee. Tähän projektiin saavat osallistua kaikki, myös pitäjän ulkopuoliset Unikankareen ystävät. Tarkemmat osallistumisohjeet voi katsoa vaikka uudelleen henkiin herätetystä Unikankareen blogista.

Viime aikoina olen miettinyt paljon myös sitä, miten kiitollinen voin olla siitä, että koko harrastushistoriani ajan olen asunut paikkakunnilla, joissa on ollut viikoittaista toimintaa. Näin ei ole enää monessakaan pitäjässä.

Viikoittainen tiede- ja taidetapaaminen on ollut vuosien varrella melkoinen henkireikä. Samalla on saanut vertaistukea ja päässyt ideoimaan yhdessä tulevia projekteja. Vaikka taloudellisesta tilanteesta johtuen ei olisi päässyt kovin usein osallistumaan tapahtumiin, on keskiaikaa voinut silti harrastaa paikallistasolla. Toki haittapuolena saattaa olla se, että vilkas paikallistoiminta voi helposti antaa kuvan sisäpiiristä.