On ensimmäisiä kevätiltoja. Aurinko laskee horisonttiin, taivaalla on enää vain kapea purppurainen rantu. Katselen Luolavuoren laelta hiljaisena sykkivää kaupunkia.
Olin lähtenyt kävelylle iltamyöhään raskaan viikonlopun jälkeen. Päätin poiketa tutuilta poluilta hämärtyvässä kevätillassa. Olin kävellyt usein muutettuani läheisen Luolavuoren juurella. Nyt suuntasin rohkeasti ylemmäs, kohti rauhaa ja hiljaisuutta.
Alhaalta katsottuna Luolavuori näyttää aivan tavalliselta mäeltä Todellisen luontonsa se paljasti kavutessa kohti huippua vasta vähitellen. Ja vuori se todellakin oli. Sen rinnalla Vartiovuori vaikuttaa vain pieneltä mäennyppylältä. Luulin monta kertaa jo päässeeni huipulle, kun edessä odotti vielä uusi rinne.
Huipulla odottavaa näkymää en olisi mitenkään osannut odottaa. Tasaisella laella kyyhötti vain yksinäinen puu ja sen viereen kyhätty Jatulintarha. Näköalat ulottuivat suunnattoman kauas. Melkeinpä hävettää, että olen hehkuttanut Liisankadun kallioiden upeaa näköalaa Turun linnalle saakka. Se ei ole tähän verrattuna paljon mitään.
Alapuolella levittyvä kaupunki vaikutti samalla niin suurelta ja kuitenkin niin pieneltä. Kirkkojen tornit hädin tuskin erottuivat tummuvaa horisonttia vasten. Valomeri ulottuu loppujen lopuksi vain hyvin pienelle alueelle.
Turku sijaitsee loppujen lopuksi keskellä vihreää metsää, peltoaukeita ja sisäsaariston rihmaston äärellä. Kaiken tämän vain unohtaa urbaanin hyörinän ja hektisen hulinan keskellä. Silti tänne ylöskin kuului tasainen liikenteen humina, jotenkin turvallisena. Joskus sitä vain tarvitsee rauhoittumisen hetkiä ja paikkoja, paluuta luontoon keskellä kaupunkia.
Punainen raita kävi yhä kapeammaksi. Kevätyön ensimmäiset tähdet alkoivat jo tuikkia. Ihan niin kuin käkikin olisi kukkunut jossain hyvin kaukana. Maisema asetti omat pienet ongelmat laajempaan perspektiiviin. Aloin suunnata alaspäin yhä hupenevassa valossa, tällä kertaa vuorenrinnettä kiertävää isompaa polkua pitkin.
Tajusin, että joskus sitä asiat näyttävät selkeämmiltä kauempaa katsottuna. Ylhäältä katsottuna on aivan selvää, että minne päin täytyy suunnata, mutta suunnan kadottaa, kun puut ja rakennukset alkavat haitata näköaloja. Mutta silti se oikea suunta on aina jossain olemassa.
Pääsin valaistulle lenkkipolulle juuri kun alkoi olla liian pimeää epätasaisessa maastossa rämpimiseen. Astuin taas valomainosten, ohi suhahtelevien autojen ja pyyhältävien pyörien maailmaa. Pienen pimeyden jälkeen pienikin valo tuntui taas paljon vahvemmalta. Kaupunkielämää vaatimuksineen oli taas hiukan helpompi kestää.
Kotimatkalla Takamaantietä pitkin loikki keväästä huumautunut rusakko kohti Kaskentietä. En ollut aikaisemmin tajunnut, miten mahtavaa huminaa Kaskentieltä yömyöhälläkin kuuluu. Korva on jo kai turtunut siihen. Luulin olleeni retkilläni monta tuntia. Mutta Lähi-Siwa olikin vielä auki. Se tuntui jotenkin epätodelliselta.
Avasin koneen ja aloin kirjoittaa. Viikkojen ja kuukausien jälkeen kirjoittaminen tuntui taas helpolta ja keveältä, eikä vain puurtamiselta ja pinnallisilta raapaisuilta.
Internetistä sain tietää, että Luolavuoren nykyinen korkein kohta onkin vanha kaatopaikka, Luolavuoren oikea huippu on paljon matalampi. Mutta se ei paikan kauneutta pilaa, lisää vain kauneuteen tietyn rappioromantiikan särmän. Ihailemani Jatulintarhakin on vain kulttuuripääkaupungin jälkeensä jättämää perintöä. Pitäisi kai mennä etsimään Luolavuoren kuuluisia luoliakin joskus, mutta mieluiten päivännäöllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti