lauantai 25. toukokuuta 2013

Siivouspäivä


Tänään vietetään siivouspäivää. Itse en ole myymässä tavaroitani missään päivän monista tapahtumista, vaan vietän konkreettista siivouspäivää harjan ja sinipiian varressa. 

Siivoaminen on herättänyt viime aikoina kamalan tavara-angstin. Mistä tätä pölyä keräävää ja kaapeista pursuavaa tavaraa oikein tulee?

Vapun tienoilla siivoilimme tuon herran kanssa oikein urakalla täällä kämpässäni. Silloin heitin monta säkillistä tavaraa pois, mutta silti sitä on vähän liikaa tähän asuntoon. 

Silmäni on avannut herran askeettinen elämäntyyli. Huomasin, että toimeen tulee vallan hyvin, vaikka ei omistaisi yhtään patalappua tai kakkuvuokaa (minulla on molempia varmaan ainakin kymmenen erilaista). Huomasin myös, että on ihan vapauttavaa asustaa välillä Vaasassa heilan asunnossa, jossa ei ole yhtään pientä ja sievää, mutta turhaa sisustusesinettä. 

Itse en aio luopua kaikista kakkuvuoistani tai sisustusesineistäni, mutta ehkä jonkinlainen välimuoto kahdesta ääripäästä olisi järkevämpää kuin kerätä turhaa tavaraa. Osan patalapuistani voisin ainakin lahjoittaa Vaasan asumukseen. 

Mietin itseäni ja omia tavaroitani. Minun kaikilla tavaroillani on jokin tarina, suuri tai pieni. Päätös siitä, jääkö jokin tavara vielä asuntooni riippuu usein kahdesta seikasta, miten tarpeellinen tavara on ja miten tärkeä minulle on tarina sen takana.  Yritän päästä turhasta sentimentaalisuudesta eroon ja arvioida noita tarinoita jotenkin objektiivisesti. 

Säilytänkö vielä vuosikymmeniä sitten kuolleen mummoni hurrikaanilampun, josta en ole koskaan oikeastaan pitänyt tai edes polttanut siinä kynttilää? Entä säilytänkö sinisen kynttilälyhdyn, joka taisi olla ihan ensimmäisiä ekaan Turun kämppään ostamiani esineitä? 

Tällä kertaa päädyin heittämään hurrikaanilampun kirpputorisäkkiin, koska en usko tarvitsevani sitä, kun en ole aiemminkaan sitä tarvinnut. Sininen lyhty sen sijaan toistaiseksi jäi, koska se edustaa itsenäistymistä ja muistuttaa ekasta kämpästäni Turussa Varissuolla.  Ehkä joku toinen olisi valinnut sen mummon vanhan hurrikaanilampun. 

Tunsin suorastaan ilkikurista riemua heittäessäni mummon vanhan lampun pois. Tunsin äitini tuomitsevat silmät niskassani ja mietin kääntyykö mummo nyt haudassaan. Tajusin mummon hurrikaanilampusta nimittäin yhden tärkeän asian.

Nimittäin sen, että suuri osa turhista tavaroista on toisilta lahjaksi saatuja. Niitä on myös vaikeinta heittää kirpputorilaatikkoon – ei siksi, että pitäisi niistä niin paljon, vaan siksi että tuntee olevansa epäkiitollinen ystävä tai pelkää toisen huomaavan tavaran häviämisen. 

Miksi sitten pitää muistaa kavereita ja sukulaisia turhalla pikkusievällä krääsällä? Miksi ei satsaisi saman tien laatuun, ottaisi selvää mitä juhlakalu todella haluaa tai muistaisi vaikka lahjakortilla? Tai sitten leipoisi juhliin vaikka jotain hyvää tai tarjoaisi lahjaksi jonkin ikimuistettavan elämyksen.

Ehkä voisin itse ruveta miettimään omia lahjavalintojanikin tarkemmin. Voisin myös opetella sanomaan ei kaikille hyväntahtoisille sukulaisille, jotka tyrkyttävät köyhälle nuorisolle vanhoja tavaroitaan. Minulla on jo tarpeeksi tavaraa, ainakin ruuanlaittovälineitä. 

Päätin, että jatkossa en mieti liikaa, mitä joku toinen ajattelee, jos heitän jonkun tavaran pois.  Kyseessä on kuitenkin minun asuntoni ja minun tavarantäyteinen elämäni. Ehkäpä mummon hurrikaanilamppukin saa uuden elämän jonkun sitä arvostavan ihmisen luona. 

Kokonaan ei voi tavarakaaostani toisilta ihmisiltä lahjaksi saaduilla tavaroilla selittää. Itse olen kuitenkin hommannut suuren osan. Jatkossa voisin miettiä yhä tarkemmin mitä tavaraa oikeasti tarvitsen. Koluamaan tarkemmin kaappejani ennen kuin säntään ostamaan lisää uutta. Oppia heittämään turhaa pois ja vaalimaan rakkaita tavaroitani kunnostamalla ja käyttämällä niitä entistä useammin.

lauantai 27. huhtikuuta 2013

Kaksi elävöittäjää

Kirjoittelen tätä postausta Vaasassa. Tuo unikeko kuorsaa  vielä kovaäänisesti ja minä aamuvirkku yritän saada ajan kulumaan. Kissa kitisee vieressä ja riskaa ruokien laadusta. Yhteistä taivalta Rosalan viikinkisoturin kanssa on kuljettu nyt kohta parisen kuukautta. Kuljettu kahden kaupungin väliä ja aiheutettu suuria puhelinlaskuja.

Kun kaksi elävöittäjää, vieläpä eri seuroista, päätyy yhteen, yhteen hitsautuvat käsitykset myös siitä, mitä tämä elävöittäminen oikein on. Kummallakin meillä on oma filosofiamme asian suhteeen. Parhaimmillaan nämä kaksi aika erilaista näkemystä voivat toimia kuitenkin hedelmällisesti yhdessä ja luoda jotain hyvää.

Jo ihan se, että kiinnostuksen kohteemme ovat niin erilaiset, on opettanut paljon. Joskus ei vielä kaukaisessa menneisyydessä kuvittelin, että miekka on vain miekka. Nopeasti huomasin, miten väärässä olin ollut. On olemassa erilaisia tyylikausia ja transitiokausisa, erilaisia teriä, ponsia ja väistinkaaria, joita pitää vertailla lukuisilla nettisivuilla.  Yksi, kaksi tai kolmekaan miekkaa ei ole tarpeeksi, vaan asevarastoa kartutetaan ja etsitään sitä täydellisesti juuri omaan käteen sopivaa miekkaa. Kaikki tämä tehdään tietysti suurella hartaudella, tarkkaa pohtien ja analysoiden.

Samanlaisella hartaudella tuo toinen lentää säännollisin väliajoin seppien Tako-Tako-maahan. Vertailee keskiajan saranoita, arkkuja, kynttilänjalkoja ja lukkoja. Katsoo taontavideoita, opettelee hiilenpolttoa  artikkeleista ja intoilee päästöväreistä. Sekä sitten tietysti takoo huumassa maalla tuntikausia putkeen ja malttaa tuskin tulla syömään nenä noessa. Sitten sitä saa taas houkutella takaisin tämän planeetan pinnalle.

No, kyllä tuo herrakin varmasti tietää esimerkiksi keskiajan ruuanlaitosta tai italialaisista renessanssipuvuista melkoisen paljon enemmän kuin pari kuukautta aiemmin. Minun kuvani viikingeistä on myös muuttunut muutamassa kuukaudessa. Vaikka viikinkiaika ei suosikkiaikakauteni olekaan, niin  on  siinä myös jotain hienoakin.

Myös meidän kahden suhtautuminen käsitöihin on erilaista. Minä hösään  nopeasti paljon valmiiksi, kokeilen  heti mieluummin itse, eikä kärsivällisyyteni riitä lähdemateriaaliin perehtymiseen kovin syvällisesti. Herra taas on niin ihanan huolellinen, suunnittelee kaiken tarkkaan ja jaksaa tutkia lähteitä. Se jaksaa aina muistuttaa, että "Hei kulta, katottaisko noita alkuperäislähteitä vähän ensin?", kun minä olisin jo täyttä höyryä leikkelemässä kankaita.

Herra myös jaksaa tehdä kokeilukappaleita kerta toisensa jälkeen, kun oma mottoni on aina ollut, että minä en pura enkä kadu ikinä mitään. Jouduin purkamaan herran tunikan kiilat pari kertaa ja siinä sai  välillä aika tiukasti purra hampaita yhteen.Kun tekee toiselle, huomaa myös kiinnittävänsä itsekin enemmän huomiota tarkkuuteen.

On meillä toki myös paljon sellaista, mikä elävöityksessä yhdistää. Herra sai minut innostumaan miekkailusta. Se on hyvää reagointi- ja kontaktiharjoitusta. Miekkailu myös rasittaa yllättävästi koko kroppaa ja lihaksissa tuntuu seuraavana päivänä.  Välillä ollaan miekkailtu niin, että olohuoneen kattolamppu vaan helisee.Toki ollaan käyty myös ihan oikeissa treeneissäkin.

Tällä viikolla ollaan käyty myös pari kertaa maalla, missä on herran paja.  Se on 1700-luvun maalaistalo Laihialla. Aivan ihana paikka, jossa on lämmin ja lempeä henki. Kokkaaminen puu-uunissa ja pihan haravoiminen ovat taanneet sen, ettei minullekaan ole tullut aika pitkäksi. Se on myös ihanteellinen paikka kasvivärjäykselle, josta olenmme molemmat innostuneet, löydettyämme kirpparilta kasvivärjäyskirjan. Kunhan putket sulaisivat, sinne voisi jäädä myös yöksi!

Kaiken kaikkiaan nämä pari kuukautta ovat olleet ihanan yllätyksellista aikaa. En olisi  vielä joskus talvella uskonut, että vietämme  aikaa Mad Cookia ja Top Gearia yhdessä katsoen samalla, kun toinen tekee rengaspanssaria ja toinen tekee neulakinnassukkaa. Se on ihanaa, kun molemmilla on sama intohimo menneisyyteen ja sen ymmärtämiseen.

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Rosalan tunnelmallisessa hämärässä



Vietin viime viikonlopun ex tempore Rosalan viikinkikylässä yhdessä 60 muun elävöittäjän kanssa. 

Viikonlopun tunnelmaa voisi kuvailla sanalla mahtava. Tapahtumassa oli väkeä kahdestatoista elävöittäjäryhmästä ja silti kertaakaan tapahtumassa ei puitu ryhmien välisiä eroja, vaan nautittiin yhteisestä ajasta tunnelmallisessa ympäristössä. 

Viikonloppu viikinkien pitkätalossa sai minut miettimään, mikä minulle on tässä harrastuksessa tärkeää. 

Päädyin siihen, että tärkeimpiä ovat sellaiset hetket, jolloin ymmärtää jotain konkreettista entisajan ihmisen elämästä. Tapahtuivatpa nämä oivallukset sitten modernissa leirikeskuksessa, joita yleensä tapahtumapaikkana käytämme, tai autenttisessa viikinkikylässä. SCA:n tarjoamat elämykset ovat aivan yhtä ihania kuin astetta autenttisemman toiminnan tarjoamat, mutta erilaisia. 

Aamu

Otetaan esimerkiksi kuvaus Rosalan sunnuntaiaamusta: Herään viikinkiaikaisen Åsebergin peiton alla kuumuuteen ani varhain. Alan laskeutua pimeässä haparoiden jyrkkiä tikkaita ylätason makuulavitsalta alas  saliin. 

Huomaan kylmän väristyksen selkäpiissäni. Vaikka äsken vuoteessa oli kuuma, alhaalla salissa lämpötila on laskenut edellisen illan juhlien jälkeen radikaalisti. Alan astella pimeässä hitaasti kohti keittiötä ja toilettia. Varpaani värähtävät, kun ne osuvat keskilattian kylmään kiveen, joka kuuluu lattialla sijaitsevaan talon tulisijaan. Yritän astella mahdollisimman kevyesti kylmällä kivellä. 

Huomaan pimeässä epämääräisen hahmon lattialla. Tunnen jotain pehmeää varpaissani. Se on kiveyksellä nukkuva Idefix. Idefix havahtuu, nostaa päätään ja haukahtaa hiukan. Alkaa jo innostua väen heräämisestä tulevaan aamuun. Rauhoittelen hurttaa, ettei lavitsoillaan nukkuva väki heräisi koiran riemuun. 

Jonkin ajan kuluttua palaan tarpeiltani ja kömmin ylös yläpetin lämpöön. Paljaat varpaat ovat kylmenneet kalikaksi ja tungen ne aivan kultani viereen, joka herää kylmään kosketukseen. Nukahdamme uudestaan ja heräilemme lasten riemuisaan aamukiljuntaan ja pöytien välissä ravaamiseen useampaan otteeseen pikkuhiljaa. Lopulta jätän aamu-unisen miehen koisimaan ja lähden itse aamupalalle. 

Muinaisajan yksityisyys


Tässä vaiheessa lukija varmaan on kiinnittänyt huomiota tuohon oman kullan kainalossa nukkumiseen. Tapasin viikinkiajan laiva Sotkan piireissä aivan ihanan miehen ja olen nyt aavistuksen verran vähemmän villi ja vapaa sinkku kuin aiemmin. Hän pyysi minut viettämään viikonloppua kanssaan Rosalaan ja sain tietää päässeeni mukaan tapahtumaan vain paria päivää aikaisemmin. 

Viikonloppuna huomasin miettiväni useamman kerran sitä, miten rajoitettu yksityisyys muinaisella ihmisellä oli. Kaikki tehtiin yhdessä talon väen kanssa. Mihin muinaisuuden ihminen saattoi mennä, kun halusi olla vähän aikaa itsekseen tai vaikka viettää kahden keskistä laatuaikaa? 

Yhteisö on kokoajan läsnä muinaisessa asumuksessa. Jopa yläpetiin verhojen taakse kuuluu salin hälinä ja pauhu. Kesken herkän hetken soturijoukko pirtinpöydässä kertoo härskin vitsin ja alkaa naurun remakka. Tai bardi innostaa talon väen riehakkaaseen yhteislauluun. 

Välillä vieressä makaava mies keskittyy vain alhaalla tuvassa kerrottuihin sotajuttuihin ja hymähtelee niille itsekseen. Huomaan miettiväni sotilaiden keskinäistä lojaliteettia jälleen uudella tavalla. 

Avaamme verhot ja seuraamme tuvan hyörinää. Kurkkaan miehen selän takaa alas saliin ja rouvat pöydästänsä hymyilevät meille tietynlaista hymyä. Tällaista muinaisuuden rakastavaisten elämä kenties saattoi olla. Mikään ei pysy tuvassa salaisuutena kovin kauaa.

Kävi tämän tuoreen sutinan kanssa miten kävi, olen kiitollinen viikonlopun elämyksistä. Nyt ymmärrän muinaisuuden naisen elämää himpun verran paremmin.

keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Gythan Rupisia riimejä: Bacchus viinin jumala (Bacche bene venies)

Bache bene venies taisi olla aikoinaan ensimmäinen keskiaikalaulu, jonka opettelin. Silloin asuin  vielä Hirvenkylässä (Jyväskylässä) ja aloitimme tyttöjen kanssa viikoittaisen laulupiirin.

 Vaikka kymmenen vuotta on lyhyt aika oli laulunharrastaminenkin vähän erilaista kuin nykyään. Saimme käsiimme seuran oman lauluvihkosen Kaikenkansan laulukirjan, josta otimme kaikille kopiot ihan vanhanaikaisella kopiokoneella. Nykyisin tuonkin  julkaisun, kuten muutkin seuran  julkaisut eli lastut saa ladattua ilmaiseksi netistä (Seuran sivuja uudistetaan tosin  just nyt, eikä laulukirja ole tällä hetkellä saatavilla).

Oma vihkoni on pahoin kärsinyt, täynnä teetahroja ja nidonta on irronnut jo aikaa sitten. Mutta se on minun lauluvihkoni, jossa on edelleenkin Hirvenkylän leima etukannessa. Päädyin siihen, että en ehkä voi korvata tuota reliikkiä sielutttomalla uudella tulosteella, vaikka käytettävyys on vähän kärsinyt. Kursinkin vihkoa uudelleenkokoon pellavalangalla.

Laulamista matkimalla


Laulujen opettelussakin käytettiin perin vanhanaikaisia menetelmiä. Meistä kukaan ei osannut esimerkiksi muinaisranskaa, oksitaania tai keskiajan englantia, joten opettelimme lyriikoita näin niitä on perinteisesti Aarnimetsässä äännetty -metodilla. Latinan kielen ääntämystä sen sijaan osasin vahtia jonkunverran jo tuolloin ja opettelimme latinankieliset biisit klassisella antiikin ääntämyksellä.  En osaa edelleenkään ääntää esimerkiksi c-irjaimia keskiaikaisittain laulaessani. 

En osannut, enkä osaa edelleenkään nuotteja. Opettelimme biisejä nuotteja osaavan laulunopettajaamme matkimalla.  Silloin ei tullut mielenkään, että nykypäivänä minulla on käytössäni mieletön määrä nettivideoita ja spotify-soittolistoja, josta voin jatkuvasti  etsiä uusia biisejä laulettavaksi. Koko keskiaikaisen musiikin maailma  on  nykyään avoin.

Aikoinaan  keskiaikabiisejä kuuli harvoin ja melodian muistaminen oli vain oman muistin varassa. Siksi huomaan itse ja muutaman kerran minua on myös huomautettu siitä, että olen oppinut joidenkin laulujen melodiat helponnettuna tai säätänyt huomaamattani jotain omaa jonnekin väliin. Mutta se kai  sopii tällaisen pelimanni-ideologiaan uskovan nuotinlukutaidottoman lauleskeluun vallan hyvin. Samalla lailla paremman väen melodiat lienevät vähän muuttuneet kansan parissa silloin keskiajallakin.

Pääasia on, että itsellä on hyvä mieli laulaa. Suosikkilaulujeni laulaminen tuntuu jotenkin voimauttavalta,  hyvä tunne tulee jostain vatsalihaksista saakka. Laulun uudelleen aloittaminen harrastuksena on antanut mielettömästi hyvää energiaa. En laula missään ryhmässä, vaan teen itse omia lyriikoita ja kertailen vanhoja tuttuja lauluja hiljakseen. Alakerran naapuri taas varmaan kiittää, kun joutuu kestämään sulosointujani.

Tästä  sanoituksesta


Olen myös ylpeä siitä, että olen uskaltanut esittää  kaksi kertaa itse kirjoittamiani lauluja keskiaikatapahtumassa tänä vuonna. Yksin laulaminen ilman säestystä  on aina haastavaa ja omien laulujen laulaminen tekee siitä vielä henkilökohtasempaa. Ensimmäisellä kerralla jännitti paljon ja toisella kerralla esiintyminen oli jo aivan luontevaa. Tuli sellainen olo, että tällaiselle yleisölle uskaltaa esiintyä toistekin.

Sydämtalvenjuhlassa esitin Bacche bene venies -kappaleen suomenkielisen version, jonka olin saanut valmiiksi pari päivää aiemmin. Kappale alkoi vaan soida päässä ja  ekan säkeistön sanat tulivat päähän jostakin. Muiden säkeistöjen kirjoittamiseen näinkin sitten vähän enemmän vaivaa. Koska nälkä kasvaa syödessä ja mulla oli paljon asiaa viinin iloista,  säkeistöjä tulikin rustattua aika monta.

Sanoitukset myötäilevät aiheeltaan alkuperäisen laulun tematiikkaa, mutta tämä ei ole mikään käännös, eikä edes yritä olla sitä. Halusin kuvailla erilaisia tilanteita, joissa tuota elämilolientä juodaan, kun taas alkuperäinen teksti keskittyy enemmän alkoholin ja lihan ilojen yhteyteen. Tähän aspektiin viittaa sanoituksessani vain yksi säkeistö, joka vastaa alkuperäisen kappaleen erästä säkeistöä sisällöltään lähes täysin. Jos melodia ei ole tuttu, voipi aluperäistä laulua kuunnella mm. täällä.

Mutta pitemmittä puheitta esittelen teille jälleen uuden sanoituksen: 

Bachus viinin jumala

Bachus viinin jumala
 puoleesi nyt käännyn,
anna hyvä humala
tai aivan näännyn.
Tämä viini suoniini,
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Juotavaksi kelpaava
jokainen on laatu
kapakassa virtaava
Bachukselta saatu.
Tämä viini suoniini,
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Punaiselle lihalle
hyvä punaviini,
valkoiselle kalalle
paras valkoviini.
Tämä viini suoniini
 vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Juhlissa kun olo on
jo kyllin fiini,
saapi silloin huomion
kallis kuohuviini.
Tämä viini suoniini
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Pohjolassa kamaluus
tuiskun sekä viiman
silloin käypi kulaus
kuuman yrttijuoman
Tämä viini suoniini
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Turtumuksen aiheuttaa
paiste liian kuuma,
virkistyksen tarjoaa
kylmä olutjuoma.
Tämä viini suoniini 
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Bachus meille tarjoaa
viileän tuon nesteen,
sydämessä aikaan saa
Venuksenkin poltteen.
Tämä viini suoniini
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa. 

Bachus sinun lahjoistas
nauttii itse kuningas
Eikä pistä pahemmaks
paroni  tai ruhtinas.
Tämä viini suoniini
 vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Leilistänsä hörppäilee
jo tuolla kulkuri,
Linnassansa siemailee
viiniä ritari.
Tämä viini suoniini
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.

Juomista eteheni
parasta nyt tuokaa,
Bachukselle kanssani
maljat pohjaan juokaa.  
Tämä viini suoniini
vuolaasti kun virtaa,
tunteelle näin ihanalle
ei ole vertaa.



keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Oman näkökulman löytämisestä


Olen miettinyt viime viikot, mitä minun pitäisi tähän blogiin kirjoittaa ja mihin suuntaan sitä viedä. 

Edellinen postaukseni kangasvalinnoista kirvoitti paljon keskustelua sekä julkisesti Facebookissa että yksityisviestitasolla siitä, mitä ja mihin sävyyn blogiin voi kirjoittaa. Siksi haluaisin selventää muutaman asian. 

Ensinnäkin näin blogitasolla toisten tekstejä ymmärtää helposti väärin ja alkaa ylitulkita asioita.  Itse pyrin tekstilläni kuvaamaan lähinnä asian suhteen käymääni sisäistä pohdintaa sen suhteen, että aikaisemmin vannoin, etten käytä tekokuitua keskiaikavaatteissa ja nyt päädyin ostamaan tekokuitukangasta, vaikka en olisi vielä esimerkiksi vuosi sitten uskonut ikinä tekeväni niin. Halusin pystyä perustelemaan myös itselleni, miksi tein tällä kertaa tällaisen kangasvalinnan. 

Tämä on se edellisen postauksen tekokuitukangas.


Suurin osa harrastusta kohtaan tuntemistani paineista ja laatuvaatimuksista tulevat ihan vaan oman pääni sisältä. En ole siis koskaan väittänyt, että olisi olemassa oikeasti joku joukko, joka vahtii muiden tekemisiä tai autenttisuutta. Olen pahoillani, mikäli tekstiäni on tulkittu siten. Minun luonteeni huono puoli on vain se, että pyrin liikaakin vertaamaan itseäni muihin, kokemaan huonommuuden tunteita asiasta jos toisesta. Eri asia on sitten se, että ehkä on hölmöä puida näitä asioita julkisesti, jos se aiheuttaa toisille pahaa mieltä. 

En haluaisi missään nimessä, että kirjoitukseni edistäisivät kahtiajakoa keskiaikaseurassa tai ihmisten kuppikuntaistumista. Meidän olisi kumminkin kaikkien pystyttävä leikkimään siististi samalla hiekkalaatikolla. Siksi on kai aika katsoa peiliin ja yrittää miettiä jatkossa tarkemmin, mitä tänne blogosfääriin ilmoille päästää. Haluankin siksi pyytää anteeksi kaikilta niiltä, joita kirjoitukseni ovat joskus loukanneet. 

Haluan myös sanoa, että arvostan ihan oikeasti kaikkia, jotka tekevät töitä tämän harrastuksen eteen ja joille keskiaika on jollain tasolla tärkeä. Kaikki ne ihmiset, jotka jaksavat tutkia keskiaikaa ja jakaa tietouttaan muille ansaitsevat arvostukseni. Mutta ihan samalla tavalla arvostukseni ansaitsee myös se harrastaja, jonka varusteet eivät ole aina niin viimeisen päälle, mutta joka tekee hommaa sydämestään. 

Ostin Jättirätin alennusmyynnistä kankaat renessanssin ajan hartiaviittaan. Vuori on samettia ja päällinen brokadia. Näistäkään kankaista ei ole materiaalitietoja.

 Autenttisuus ei ole minulle mikään peikko, mutta viime aikoina olen pohtinut paljon sitä, millä tasolla juuri minä haluan keskiaikaa ja renessanssia harrastaa.  

Olen päätynyt siihen, että haluan tämän harrastuksen olevan ennen kaikkea kivaa ja paineetonta. Haluan voida olla vertailematta itseäni liikaa muihin.   Haluan tehdä omia juttujani juuri sillä osaamisella kuin minulla on. Haluan harrastukseeni vähemmän otsa rytyssä tehtyjä velvollisuuksia ja enemmän uusien asioiden rohkeaa kokeilemista. Haluaisin myös omalta osaltani olla levittämässä hyvää mieltä ja Aarnimetsän hyvää henkeä myös seuran rajojen ulkopuolelle. 

Viime vuosi onkin tuonut monta uutta asiaa keskiaikaharrastukseeni, jotka ovat vieneet harrastuskriisiäni eteenpäin. Siirryin pukeutumisessa 1300-luvulta renessanssiin, aloin tehdä laulunsanoituksia ja suoritin illuminaatiohaasteen. Kaikki nämä toivat harrastukseeni uusia ihania asioita ja auttoivat minua suhtautumaan keskiaikailuun rennommin.

 Minulle yhä tärkeämmäksi on muodostunut seuran kansainvälisen nimen Society for Creative Anachronismin kolmas sana creative. Minulle se tarkoittaa rentoa asennetta historian harrastukseen. Se tarkoittaa myös sitä, että joskus voi tehdä asioita, joiden tietää olevan ei-keskiaikaisia tai huonosti dokumentoituja, jos ne kuuluvat seuran perinteisiin tai jos se tuntuu sillä hetkellä ja käytössä olevilla resursseilla parhaimmalta vaihtoehdolta. Luovuuteen kuuluu mielestäni se, että kukin saa itse määritellä oman tasonsa ja sen, mistä näkökulmasta haluaa aikakauttamme lähestyä.  

Minun näkökulmani, kuten varmasti jokaisen harrastajan näkökulma, on vuosien kehityksen tulos. Esimerkiksi itse sanoin 19-vuotiaana eräässä keskiaikaharrastusta käsittelevässä haastattelussa, että en ikinä voisi kuvitella käyttäväni renessanssipukua, koska ne ovat liian hienoja ja prinsessamaisia. Tällä hetkellä olen kuitenkin eniten kiinnostunut varhaisrenessanssin ajan italialaisista puvuista ja liihottelen ympäriinsä pinkeissä viilloshihoissa.

Minun näkökulmani on vasta viime vuosina alkanut muodostua tiedostetummin. Aikaisemmin uskoin helposti ulkopuolisia auktoriteetteja, mutta nyt haluan korostetusti miettiä, mitä mieltä juuri minä kustakin asiasta olen ja miten minä haluan kunkin asian tehdä. Muutaman vuoden päästä suhtautumiseni moneen asiaan voi ollakin taas hiukan erilainen.

 Tämä on nyt minun vaiheeni tässä prosessissa, joka samalla on myös osa aikuistumista ja kehittymistäni ihmisenä toivottavasti parempaan suuntaan. Viime vuodet minulla on ollut vaikeaa myös keskiaikaharrastuksen ulkopuolella, mutta se ei silti oikeuta käyttäytymään huonosti tai kirjoittamaan julkisesti asioita, jotka saattavat loukata kanssaharrastajia. Olen tainnut olla viime vuodet aika sietämätön tyyppi, mutta onneksi tässä mundaanielämän kriisissäkin ollaan menossa jo valoa kohti. 

Oman näkökulman jatkuva kehittyminen onkin tämän  harrastuksen hienous. Voi alati kehittyä ja keskittyä uusiin asioihin pitkässä vuosien ja vuosikymmenten prosessissa. Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen on mahtunut niin paljon enemmän kuin olisin voinut ikinä uskoa.  Kuka tietää, mitä kaikkea mahtuu seuraavaan kymmeneen vuoteen?